He vaikenevat taas. Pimenee. Lehdet putoavat yhä…
Sitten Runar hiljaa ja surullisesti:
— Sano minulle, Mirdja, milloin sinulla viimeksi oli hyvä olla?
— Tuo käsite on minulle kuin vieras. Ei milloinkaan ole minulla ollut hyvä olla…
— Mutta paras olla milloin?
— Älä kysy. Kukapa kykenisi elämän varjoja ja valoja vaaitsemaan!
Minun on aina hyvä ja aina paha yht'aikaa… Aina on ollut niin…
Muunlaista en muista… Mutta milloin lienee itselläsi viimeksi ollut
hyvä…? Se mahtoi olla silloin… ennenkuin minä tulin.
— Ei ole minullakaan koskaan ollut hyvä olla… Paras sinun aikanasi sittenkin, Mirdja… Toista on sinun… Sinä odotit parempaa ja petyit, ja synkkyys ympärilläsi on vain syventynyt…
— Tiedätkö, kuka pettyy? Ei se, joka kuvittelee, vaan se, joka uskoo. Minä en ikinäni ole osannut uskoa mihinkään, mutta kaikki elämän mahdollisuudet olen mielikuvituksessani jo edeltäpäin elänyt. Pettymykseni on siksi aina ollut keveä, tämäkin… mutta kuvitteluni tuska on ollut hirvittävä… Väkivaltaa tein itselleni sinä hetkenä, jolloin tulin luoksesi, sillä minä aavistin jo silloin tämän kaiken, ja järkeni huusi minulle: sinä hullu! Ja tunteeni huusi samaa… Mutta tätä en ole sinulle koskaan sanonut…
— Ja luuletko, että minun omatuntoni oli rauhallinen, ottaissani sinut vastaan. Minun järkeni huusi minulle sanoja paljon pahempia vielä kuin sinun. Mutta minä en tahtonut silloin kuulla mitään, joka käski minua pois sinusta. Sillä sinä olit niin ihana ja niin liian lähellä jo… Minun rakkauteni oli heikkoa ja itsekästä. Minä vaikenin ja annoin sinun tulla…
— Antaisitko nyt minun mennä pois?