— Muistatko, mitä kerran niistä sanoit?
— Tulkoot särkeymykset… se oli kokemattoman ylimielisyyttä.
— Niin, kohtalo tulee kutsumattakin.
— Sinä olet viisaampi minua. Sillä me olemme sittenkin toistemme kohtalot. Me emme voi enää välttää toisiamme. Se on nyt liian myöhäistä jo. Minä en voi mennä pois sinun luotasi enää, Runar, vaikka minun pitäisi, minä en voi… Ja minä rakastaisin sinua, ellet sinä olisi minun kohtaloni. Voitko käsittää, ettei ihminen kohtaloaan rakasta?
— Sitä ei jaksa voittaa, eikä se tule ikinä vastaan ystävänä…
— Miksi ei voi kohtaloaan voittaa? ja miksi se ei voisi olla ystävä?
— Siksi että kohtalo ei ole muuta kuin itseään vastaan taisteleva ihminen…
— Se on totta… Siinä se juuri onkin kaikki, kaikki, koko arvoituksen selitys. Mistä sait tuon ajatuksen, Runar?
— Ainoastaan siten voin selittää sen, ett'emme jo ole eronneet tuhansia kertoja, että yhä vielä olemme yhdessä, vaikkakin yhdessä-olomme on ainainen, hivuttava sielujen kidutus. Me taistelemme toistemme kautta itseämme vastaan. Sen mikä meissä itsessämme on vihollista ja turmiollista, kaiken sen löydämme myös toisistamme.
— Sinä puhut kummallisia asioita tänä iltana, Runar. Sinä annat uuden ja oudon valaistuksen kaikelle… Kohtalossaan tulee ihminen itseään vastaan… Itserakkaus vetää häntä siis kohtaloaan kohti…