— Ihminen etsii siksi, kunnes löytää eniten itsensä näköisen. Ja hän luulee löytäneensä tasapainon, mutta silloin vasta alkaakin taistelu…
— Niin, ensin luulin minäkin sinua itseni näköiseksi, mutta sitten kun se taistelu alkoi, luulin erehtyneeni. Mutta niin kai se kuitenkin on, että me olemme liiaksi samanlaisia molemmat. Liiaksi tunteissa väräjäviä, liiaksi ajatuksissa potevia ihmisiä. Menimme me minne tahansa, teemme me aina tuskaksi elämämme. Nyt ymmärrän tämän ajatuksen valossa kaikki, ja tuntuu kuin olisin aina ymmärtänyt. Sentähden juuri saatan minä välistä vihata sinua kaksinkertaisella vihalla, inhota sinua, kyllästyä sinuun, niinkuin ainaiseen yhtäläisyyteen ilman vaihtelua, niinkuin vain voi kyllästyä oman itsensä loppumattomaan perspektiiviin. Ja sentään me vaadimme toisiltamme uusia vaikuttimia, uusia elämän-arvoja ja kiihottimia. Ja kun emme saa niitä, kylmenemme me ylpeään ivaan, kuten tyhjää ja typerää katsellessa. Sillä me luulemme toisiamme omaksi peiliksemme ja halveksimme toisiamme epäitsenäisyydestä ja matkimisesta. Ja odotamme koko ajan jotakin aivan uutta ja itsestämme eroavaista. Ikäänkuin se voisi olla edes mahdollista meille, jotka ymmärrämme ainoastaan itsemme ja toisemme oman yksilöllisyytemme valaistuksessa. Sillä koko elämämme on ollut vain ainaista oman minuuden potensseihin korotusta, ainakin minun. Ja niin tulee olemaan vastedeskin. Siitä ei pääse. Me vihaamme itseämme, mutta rakastamme vielä enemmän kuin vihaamme. Siksi emme myöskään voi jättää toisiamme. Jos eroaisimmekin, olisi itserakkautemme siksi suuri, että se ajaisi meidät takaisin toistemme luo, oman kuvamme eteen. Mutta kun pysymme yhdessä, kasvaa vihamme usein suuremmaksi kuin rakkaus, ja vihan jälkeen tulee tyyneksi jäätävä halveksinta ja se on vielä suurempi kuin konsanaan viha. Tai jos me jaksamme olla rauhallisina ja katsella hetken kauniisti toisiamme, saattaa tapahtua, että hellymme hiljaisiksi ja lemmenlämpöisiksi, mutta vain siksi että meillä on silloin niin rajaton sääli rääkättyä itseämme kohtaan, sääli, joka vähäksi aikaa voittaa vihan ja halveksinnan. Mutta minulle sopii viha sittenkin paremmin kuin sääli, sillä minä olen ylpeä. Minä tahdon alati uskoa itseni kohtaloni tekijäksi, ja kun huomaan, että minun omassa ristiriitaisessa kokoonpanossani piilee oma näkymätön viholliseni, niin olen usein menehtyä sisällisen saamattomuuden ja avuttomuuden ylpeään raivoon, jollaista vain voi tuntea se, joka on liian voimakas totellakseen ketään, liiaksi heikko ollakseen jumala…
Mirdja vaikenee. Hetkisen perästä hän jatkaa:
— Sinä olet vienyt minut ihmeellisiin ajatuksiin, Runar. Minä olen aina tuntenut, ett'emme enää voi erota vaikka kuolema tulisi, käsittämättä miksi. Nyt minä tiedän sen. Se on usko omaan kohtalokkaaseen onnettomuus-yhdistykseemme, joka liittää meidät. Se on se — eikä mikään muu, ei rakkaus, ei intohimo, ei sukupuolihekuma, ei edes ystävyys, joka rajattomasti jaksaisi uhrautua — ei mikään muu kuin kohtalokas luonnon-voima… Näin on ainakin minun laitani… Miten lie sinun? Sinä olet sittenkin erilainen. Sinä tunnut välistä kuin täydelliseltä ja silloin minä melkein pelkään sinua, silloin minun melkein täytyy uskoa siihen uskomattomaan, että sinä sittenkin rakastat minua, Runar…
— Minä rakastan sinua…
— Minun, armas ystävä raukkani, minun poloinen armaani, miten hirveästi minä olen raiskannut meidän elämämme, meidän ainoan elämämme, joka minun tähteni hupenee hulluudeksi.
— Ja minun käsissäni on sinun elämäsi tuhoutunut. Minä olen tuomittu mies…
— Sinulla on ollut lempeimmät kädet maailmassa…
— Mutta pahojen voimien palveluksessa.
— Minä olen itse ollut se paha voima…