— Älä sano, älä sano…!
Mirdja vaikenee. Hiilet hehkuvat. Ulkona kohisee tuuli.
— Ja siksi minun asiani olisi lähteä pois sinun luotasi, jatkaa
Mirdja hiljaa.
— Niin, sinun pitäisi saada vapautua minusta. Minä olen sinulle kahle.
— Mutta vaikka minä menisin maailman ääriin, et sinä voisi lakata elämästä minun sielussani, et, et…
Kohtalo on tullut, näes… Entä sitten! Me ymmärrämme toisemme. Olemme lisänneet oman itsemme yltäkylläisyyttä kaksinkertaisella panoksella. Meidän on kestettävä toisemme. Eikö totta? Ja niin totta kuin minä itseäni rakastan, rakastan minä sinua. Samoin, käsitätkö, kiduttaen, ivaten, ruoskien ja vihaten minä rakastan. Minun armaani, minun armaani…
— Me kulutamme toisemme loppuun… sinulla pitäisi olla kauniimpi loppu, Mirdja, Mirdja!
— Minä tahdon sammua sinun kerallasi, Runar. Minulla ei tule olemaan enää mitään sinua kauniimpaa tässä maailmassa. Sinulla on se, jota ei ole kenelläkään muulla: rakkaus minuun, minuun…
— Uskotko vihdoinkin…?
— Olen aina uskonut. Minun on täytynyt, vastoin tahtoani… Ja se tuntuu niin hyvälle… Kuule kuinka syksy tulee… Tuulen kohinassa… Kaikki katoaa, paitsi sinun rakkautesi, Runar… Anna minun levätä sylissäsi, näin. — Nyt on hyvä. Minä suljen silmät, kuulen vain sinun sydämesi sykinnän ja unohdan kaiken muun. Minä olen onnellinen nyt, Runar…