Hiilet mustuvat vähitellen.

Mutta noiden kahden sydämessä palaa jälleen suurena ja ehjänä rakkaus.

Ja sinä hetkenä he eivät taaskaan pelkää talvea. Vaikka syksy kohisee raskaasti ja kaameasti ulkona. Vaikka hävitys sataa yhä…

VI

He olivat nyt kaupungissa, ja kummallakin tavallista enemmän tahtoa ja uljuutta aivoissaan.

Sillä koska he eivät kerran voineet heittää luotaan yhteistä elämäänsä, täytyi heidän ainakin päästä sen herroiksi… Täytyi… Jostakinhan ihmisen oli taisteltava…

Ja Mirdjalla oli päässään ylen monta tehokasta tasapainolakia, ylen monta viileää ja viisasta ajatusta — kaikkien ristiriitojen varalle.

Selväpäisesti ja kylmästi oli hän itselleen selvitellyt nykyisen asemansa.

Hän oli naimisissa. No niin. Se ei ollut mikään erikoinen onni. Mutta sen ei myöskään tarvinnut olla mikään erikoinen onnettomuus. Ja jos hän todellakin heittäytyi riippuvaiseksi tuollaisesta mitättömästä arkitapahtumasta, jollaisia tässä elämässä sattui vähän jokaisen osalle, oli se ainoastaan hänen oma syynsä. Arkitapahtumien yläpuolitse täytyi hänen voida elämänsä elää. Sitäpaitsi olihan hän aina tietänyt sen seikan, että lopultakin oli yhdentekevää, kenen kanssa oli naimisissa. Avioliitolla oli aina omat ominaiset, ikävät tunnusmerkkinsä, mutta näitä ikäviä puolia ei tarvinnut välttämättä ulottaa itseensä. Miten olikaan Ranskassa? Vuosittain solmitaan siellä tuhansittain avioliittoja, ilman että pienintäkään personallista mielitekoa on mukana pelissä, ja ani harvoin ovat avioliitot siellä onnettomia. Miksi ne olisivatkaan sitä? Muodollisuus muodollisuutta vastaan; pienellä seurustelutaidolla ratkaistaan koko pulma. Aamulla pieni ystävällinen tervehdys ruokapöydässä: "bonjour ma chère", — "bonjour mon ami", kohtelias suutelo kädelle, kaunis hymyily vastaukseksi, ja kaikki on kuin olla pitääkin. Sillä ne ihmiset osaavat ottaa asiat oikealta kannalta. Avioliitto, yksi yhteiskunnan monista ontoista pakkomuodoista! Ainoastaan hullut koettavat niin karkeissa puitteissa toteuttaa sisällön täydellisyyttä ja ihannettaan. Hullu oli ollut Mirdjakin. Naurettava ja turmiollinen tuossa pohjoismaisessa raskaan vakavassa elämän-katselmuksessa, joka ei tahdo tunnustaa mitään muotoa ilman sisältöä eikä kuitenkaan uskalla luoda sisällölle muuta muotoa kuin sen sääntöjenmukaisen ja ammoin hyväksytyn. Tusinaihmisen täydellisyyskaipuussa oli hän elänyt, antaen kuten tämä pettymysten ja katkeruuden sitten runsaasti tulvia lähimmän lähimmäisensä ylitse. Tahdittomuudessa oli hän elänyt. Ollut pieni ja ilkeä, ja uskonut olevansa orja…

Miten mielettömiä uskoja, ikäänkun ihminen ei olisi orja tai vapaa ainoastaan sikäli, mikäli hän itse itsensä orjuuttaa tai vapaana pitää.