Tästä lähin oli hän oleva vapaa. Niinkuin ei maailmassa olisikaan olosuhteita tai avioliittoja tai asianhaaroja tai muita ihmisiä, ainoastaan hän yksin. Itseään oli hänen ainoastaan toteutettava, ei mitään muuta. Silloin olisi hän vapaa. Ja ne muut saisivat riemuita hänestä tai kärsiä, rakastaa tai vihata. Mitä se kuului häneen! Ei koskaan heltyisi hän enää suojelemaan pehmeitä sydämiä oman itsensä hinnalla, niinkuin oli joskus tehnyt. Ne, jotka eivät kestäneet häntä, saattoivat siirtyä syrjään tai sortua. Sitäpaitsi olihan elämä epämieluisten ihmisten asumassa maailmassa kärsimys, josta ei kukaan päässyt vapaaksi.
Mutta maailmassa eli myös toisenlaisia ihmisiä, sellaisia, joiden kera elämä oli iloinen ja kauniskin. Sen asian oli Mirdja melkein unohtanut. Niin kauan oli hän elänyt hautautuneena heidän sisäiseen kaksinsuhteeseensa. Käännellyt ja väännellyt sitä kaikilta mahdollisilta puolilta. Itse Jumala ei olisi sellaisesta kiirastulesta ehjin nahoin pelastunut.
Hän hullu, joka niin kauan oli kehrännyt itsestään ja itsensä ympärille yksinäisen kuvittelunsa teräviä lankoja! Se ei ikinä voinut olla terveellistä.
Mutta nyt menisi hän jälleen maailmaan ihmisten luo kuten ennenkin.
Molemmat omille tahoilleen he menisivät, mies ja vaimo. Ja he palaisivat toistensa luo rikkaampina kuin ennen, sielut tulvillaan vieraitten ilmapiirien salaisia, ärsyttäviä tuoksuja ja outoja, värisyttäviä tunnelmia… Koko uutuuden viehätyksen aisti-armaus olisi sellaisessa kohtauksessa…
Heidän tähän-astinen menettelytapansa oli ollut peräti väärä. Hentomielistä, alituista toistensa tavailemista oli se ollut. Varsin kyllästyttävää ulkoa-opettelemista…
Onnettomista onnettomin sellainen taipumus kahden ihmisen välillä, joiden pitää kauan sietää toisiaan!
Ainoastaan puolivalaistuksia silloin ja puolitunnustuksia! Puoli-ymmärrystä, puoli-uskoa, ja paljon ijankaikkista hämärää heidän välillään, jotta paljastustyö ei koskaan selviäisi, ei koskaan loppuisi…
Näitä kaikkia ajatteli Mirdja, viileästi ja selvästi. Ja hänen sielussaan tykytti taas herkkä ja iloinen elämänhalu, jommoista hän ei ollut tuntenut moneen vuoteen. Hän himosi vaihtelua, uusia kosketuskohtia, uusia ristiriitoja ja avaraa maailmaa ulkopuolellaan.
Olikohan siellä kaikki ennallaan? Hänen teki mieli kokeilla. Ja kaikki ne monet sielut? Olikohan mikään nainen voinut täyttää ainoatakaan niistä paikoista, jotka hän oli jättänyt tyhjiksi? Eikö hän vieläkin ollut naisista ihanin ja ihmeellisin ja kaikkien sielujen hallitsija?