He lähtivät ja pian istuivat he ravintolassa, sähkövalossa ja musiikissa.
— Naiset eivät yleensä voi ymmärtää, miksi me miehet istumme kapakassa ja miksi me juomme. Heillä ei ole aavistusta siitä, miten ihanaa on nähdä sieluja paljaina edessään, puhui Rolf.
— Minusta tuntuu, sanoi Mirdja, kuin ei missään voisi istua niin kahden kuin tällaisessa suuressa hälinässä. Ei seiniä, ei määräävää taustaa, ei mitään muuta kuin sinä ja minä, me kaksi ihmistä ja suuri elämä tuolla ympärillä, kaukana ja sentään niin tiukasti lähellä.
— Oikeastaan tahtoisinkin minä nukkua pois kaikki päivät, nukkua päivät ja valvoa yöt! Silloin me vasta voimme elää, me uneksijat. Me tarvitsemme niin ihmeellisiä asioita elääksemme, me uneksijat! Me tarvitsemme ponnahtaa ylös mielikuvituksen siivillä, rakentaa ilmalinnoja, nähdä niiden syttyvän ja sammuvan usmaisissa äärettömyyksissä, aavistaa maailmoja ihanampia kuin mikään silmä on nähnyt, — ah, mitä kaikkea me tarvitsemmekaan voidaksemme elää tässä probleemien raskauttamassa maailmassa! Mitä rumempi ja värittömämpi on meitä ympäröivä todellisuus, sitä kiinteämmin tuijottavat sielujemme silmät mielikuviemme kaunomaailmoihin. Ne haihtuvat tosin taas, mutta keveinä ja kimmeltävinä; me emme tapa niitä: emme tee niistä leipää emmekä koeta niitä toteuttaa. Se on niitä varten, jotka eivät osaa uneksia…
— Mutta joilla on kyky tehdä työtä.
— Tylsämielisten kyky! Kyllästymätön kyky hankkia itselleen loppumattomia pettymyksiä!
— Eikö uneksija sitten voi lentää korkeammalle kuin siivet kannattavat, eikö hänkin voi pettyä?
— Epäilemättä, juuri uneksija on luotu lankeamaan lennostaan. Maljasi!… Ja sinun suostumuksellasi, Mirdja, pidän minä nyt puheeni loppuun. Se on yhä vaan heistä, joita minä uneksijoiksi kutsun. — Kaikki ovat he arkahermoisia kuin mimosat ja monimutkainen on heidän sielun-elämänsä. Tuhatta tuntematonta vivahdusta se sisällään kätkee, tuhatta hourun-outoa raffineerausta, joista ei tusina-ihminen tiedä mitään. Kasvihuone-taimia he ovat, luodut aukeamaan keinotekoisessa kosteassa lämmössä, eksoottisten kukkien päihdyttävässä läheisyydessä, solakoiden palmujen suojassa, johon ei milloinkaan mikään raaka viima ole päässyt tunkeutumaan. Täällä meidän koleassa ilmanalassamme tarvitsevat he alati peitettä ja varakattoa, ja siksi he kulkevatkin läpi pitkien talvien Mefiston punainen narrinkaapu hartioilla ja kaikki-ivaavan epäilijän nihilisti-naamari kasvoillaan. Mutta silloin kun me tahdomme sen nostaa, sanomme me: kippis! Ja silloin me, jotka muuten olemme ne maan pienimmät, olemme voimakkaita kuin kirkas tulenliekki, joka puhdistaen iskee noiden tympeiden ihmisten sinisen veren läpi. Sillä hekin iskevät meihin aina, aina, ja heidän valheensa kalahtelevat meidän päämme päälle kuin sapelin iskut. Mutta me olemme kaikki lyöneet poikki yhteiskunnan hirvittävän Medusapään ja meillä on kaikilla oma Pegasuksemme, joka rajuna kiitää yli Medusan ruumiin. Tällaisina hetkinä se juuri kiitää! Ja mitä painaa koko ijäisyys tällaisen hetken rinnalla! Eikö se anna voimaa kestämään elämän harmautta ja kurjuutta, näkemään nälkää ja käymään repaleissa ja kantamaan ilolla hulttion ja heittiön nimeä! Tuon loiskansan vuoksiko, joka miljoonina samanlaisina eksemplaareina ryömii samanlaisiin koteloihin, senkö vuoksi kannattaisi uhrata tällaiset hetket!
— Sinä et ole tyhmä mies, Rolf, sanoi Mirdja. Voit lyödä kortit sekaisin, jos tahdot, ja huikaista paradoksaalisilla sanaleikeillä… Ja sitten on sinussa jotakin välitöntä, mukaansa tempaavaa paatosta välistä… Se pulppuaa esiin kuin runo…
— Kuin kiusatun katkeruus…