— Miksi et huuda ulos tuota kaikkea? Miksi et ole ruvennut sanomalehtimieheksi, niin pyörittelisit kynäsi kärjellä koko yhteiskuntaa kuin vieterivauvaa vain…?
— Ja sinä, miksi et ole ruvennut jonkun ruhtinaan tai diplomaatin rakastajattareksi jollakin sopivalla historiallisella aikakaudella, niin pyörittelisit koko tätä pientä maapalloa pikkusormesi ympäri! — Mutta ruveta yhteiskunnan palvelukseen ja pyöritellä sitten! Oh, se on sangen vaarallista peliä. Yhteiskunta on kuin mukaansa vetävä pyörre, kuin kiusaaja, kuin: "tämän kaiken annan minä sinulle, jos lankeat maahan ja rukoilet minua." — Ja luuletko, että mitätön sanomalehtimies jaksaa sanoa: "mene pois minun tyköäni perkele!" Ei, hän on vain laumarakki, joka nuolee käskijänsä kättä, karkaa kiinni, kun usutetaan ja haukkuu niin, että ääni on käheänä. Järjestetty rakkisysteemi on sanomalehdistömme.
— Minä ajattelin jotakin aivan muuta. Ajattelin yksilöä, joka säkenöivien sana- ja ajatusleikittelyjen häikäilemättömässä asekäyttelyssä saisi tilaisuuden nauttia itsestään. Haavoittaa, ärsyttää, masentaa ja voittaa kiihtynyt vastustaja tyyneydellä ja ennenkaikkia halveksinnalla ja pysyä itse haavoittumattomana, se olisi sentään omanvoiman-tunnon ihanaa, itsekästä nautintoa.
— Se olisi ideaali. Mutta tiedätkö, mikä on yleinen laki, ja yleiset lait ovat aina epämiellyttäviä ja raakoja! Emme me vielä ole niin kehittyneitä, että voisimme pysyä tuollaisten yksilöllisten erikoishienouksien kannalla. Mutta omanvoimantunnosta ei tosiaankaan silti ole puutetta, ikävä kyllä! Päinvastoin luulee jokainen olevansa sankari, kun hän vain oikein osaa temmeltää poroporvarillisessa innostuksessa, mauttomissa typeryyksissä ja turhuuksissa kuin klovni ikään. Ajattele tätä: olla klovni ja tuntea itsensä sankariksi! Tai ehkä he kaikki ovatkin marttyyreja, jotka ovat alkaneet ihannoivina ja uljaina, mutta kumartuneet ylivoiman alle. Se on inhimillistä! Minä en tahdo sanoa heistä pahaa. Minä paljastan pääni kaiken inhimillisen edessä. Me useimmat kuolemme voitettuina… ja kun minä ajattelen itseäni…! Valehtelemista ja näyttelemistä se yhteiskunta sittenkin ensi sijassa vaatii virkamiehiltään, ja piru vieköön, kyllä minä osaisin sitä! Minä puhun totta nyt ja ensimmäinen totuus on se, että minä aina valehtelen ja toinen on se, että minä olen erinomainen näyttelijä, mutta jos minun pitäisi sanoa kaksi sanaa näyttämöltä, tekisin fiaskon. Sepä se! — Mutta sinä "pikku Mirdja", sinä et hutiloi mimiikeissä. Muistojen malja!
— Mistä se johtuu, että me kaikki valehtelemme ja näyttelemme, silloinkin kun emme tahdo sitä? sanoi Mirdja ajatuksissaan.
— Kysy pikemmin: miksi ovat ihmiset lisäksi niin perin typeriä, että he uskovat omiin valheisiinsa. Ja minä vastaan silloin: siksi että kasvatus on naisen käsissä. Pois pitäisi kasvatustoimi otettaman naiselta, joka paitsi typeryyttään ei voi lapselle antaa mitään muuta kuin sen ainoan suuren ominaisuuden, jonka hän itse omaa: petollisuuden ja petollisen maailmakatsomuksen. Valheessa hän lapsensa tuutii, valheessa rukoilee hänen kanssaan, valheessa häntä kurittaa ja kiittää, valheella vyöttää ja ympäröi. Kysy vielä, miksi yhteiskunta on suuri valhe! Tai etsipä esiin yksikin nainen, joka ei uskoisi ainoaasen autuaaksi tekevään yhteiskuntaan ja koko sen narripeliin: konvenanssin korkeaan siveyteen, pappien jumalaiseen oikeaoppisuuteen ja kaikkiin mahdollisiin juhlamenoihin, asteikkoihin, traditsioneihin ja ennakkoluuloihin, mitä ikinä maailman alusta pitäen on kehityksen tielle karissut. Ja ne säilyvät niin kauan kuin naiset saavat kasvatusvaltikasta pitää. Sinä Mirdja, sinä olet poikkeus heidän joukossaan, sinä varhaiskypsä ajatus-olento, joka uskallat katsoa totuutta silmiin. Mutta kiitä siitä kohtaloa, kun se on säästänyt sinut naisen vaikutukselta.
— Jos siitä kannattaa kiittää, sanoi Mirdja surullisesti. Minulta puuttuu jotakin, jotakin aivan olennaista ihmiselle, sen olen aina tuntenut. Minä en tiedä millaiselta tuntuu, kun omistaa äidin ja isän… Ja sen tietää yksin jokainen luontokappalekin, mutta minä, minä en ole milloinkaan heitä nähnyt… Millaiselta tuntuu, kun on äiti…? Sinä olet orpo kuten minä, mutta sinä muistat vanhempasi, niin olet sanonut… Oi Rolf, kerro minulle jotakin äidistäsi!
Rolf muuttui äkkiä hyvin vakavaksi.
— Se on surullista, sanoi hän hiljaa. — Minun äitini oli hyvin onneton.
— Oliko hän sinulle lempeä?