— Oli, hyvin lempeä…
— Miksi oli hän onneton?
— Se oli kohtalo…
He vaikenivat molemmat.
— Minä olen aikonut kertoa sinulle joskus, millaiset he olivat, minun isäni ja äitini, jatkoi Rolf, ja voinhan sen tehdä juuri nyt. He olivat kuin minä, näetkös… Se on isän perintöä tämäkin! — Hän kohotti lasiaan. — Minä olen kyllä siitä sinulle jotakin maininnut. Ja äidistäni on minulla vain yksi vallitseva kuva, yksi muisto, sellaisena kuin hän oli kuollessaan. Jo eläissään oli hän kuoleman kuva, kalpea, kärsivä ja äänetön, kuten useimmat salaiset amatööri-sairaanhoitajattaret, joita ei suinkaan tässä elämässä ole vähän niitäkään…
He vaikenivat jälleen.
— Millaiset mahtoivat olla minulla isä ja äiti! virkahti Mirdja pehmeästi. Jossakin luulen kuulleeni kuin äänen varjon, kuin kuiskahduksen, ettei isäni olisi ollut aivan viisas kuollessaan. Jospa hän eläisi, että minä voisin jakaa hänen hulluutensa! Usein juuri kun tunnen olevani setääni niin äärettömän lähellä, säpsähdän äkkiä kuin aavistusta: toisenlainen oli minun isäni. Parempi ja viisaampi ei hän tosin voinut olla… mutta hänhän olikin vain hullu…
He olivat käyneet vakaviksi.
— Miten paljon roskaa olen puhunut sinulle taas tänäkin iltana, naurahti vihdoin Rolf. Minä nautin siitä, että joku minua kuuntelee.
— Paljon viisasta sinun puheessasi piilee ja usein on niissä minulle jotakin uutta, mutta usein, hyvin usein, tiedätkö, keksit sanoa juuri sen, mitä minä tunnen, puhui Mirdja.