Mutta minkä vastaanoton saisi hän niiltä vanhaan aikaan valloitetuilta sieluiltaan? Heistä ei ollut Mirdja vielä kohdannut ainoatakaan. Ja heitä etsi hänen salainen henkiin-vironnut vallanhimonsa.
Sitten kohtasi hän Rolfin. Mutta se oli onneton kohtaus…
Se sattui eräänä iltamyöhänä. Ensimäisenä valkoisena talvi-iltana. Lumi putoili hiljaa. Hohtavan uutena ja untuvaisena se laskeutui kaiken syksyisen loan peitoksi.
Kadut olivat jo melkein tyhjät. Mirdja käveli hiljaa kotiinpäin nauttien tästä valkeasta autiudesta, joka niin äkkiarvaamatta oli astunut tuon tavallisen tuhatpäisen myllerryksen sijalle…
Hiljaista, puhdasta, tyhjää… Ainoastaan tuolla kauempana Mirdjan edellä eräs yksinäinen kulkija, yksi ainoa. Musta piste tässä valkeassa erämaassa. Miksi sen pitikin olla siinä tiellä! Muuten olisi hän voinut kuvitella olevansa yksin maailmassa…
Mirdja astuu taas…
Musta piste suurenee. Miksi se ei liikkunut? Se ei siis ollutkaan ihminen…
Mirdja säpsähtää. Kaikki selittämätön on ihmisen mielikuvitukselle kummitus.
Mutta se oli sittenkin ihminen. Oli, ja… Mirdja säpsähtää uudestaan…
Oliko tämä mahdollista? Mirdjahan tunsi lisäksi tuon ihmisen. Siinä oli se hänen vanha talvi-öinen yllätyksensä taas: Rolf. Kädet taskuissa, pää kallellaan kauluksen sisällä, aivan kuin ennen. Tällaisena juuri muisti Mirdja hänet parhaiten. Kesäistä kuvaa ei hänellä Rolfista ollutkaan, tuskinpa vaan olisi kesällä tuntenutkaan.