Mutta Mirdja oli jo heltynyt.
Ja kun hän katsoi noihin suuriin rukoileviin lapsensilmiin, jotka niin merkillisenä vastakohtana tuijottivat esiin vanhoista turmeltuneista piirteistä, alkoi kummallinen liikutus puristaa häntä kurkusta. Miksi kokevat ihmiset olla niin kovia toisilleen, vaikka sydän itkee? Hekin… Saattoiko hän loukkautua Rolfille siitä, että hän yhä vielä oli tarkkanäköisin kaikista kuolevaisista, kun hän kerran itse oli antanut hänelle sielunsa avaimet? Raukkamaista itsesäilytysvaistoa, naurettavaa ylpeyttä! Olivathan he toistensa ystäviä sittenkin…
Kuin raskas, tuskaisa käsi painoi Mirdjaa, ja hän alkoi itkeä uudestaan, rajusti, hillittömästi…
— Minä olen onneton! rakas Rolf. Kaikki on totta, sammalsi hän nyyhkytystensä lomitse.
Ja Rolfiltakin putosi kyynel.
Mutta sitten muisti Mirdja äkkiä Runarin, joka istui yksin kotona. Hän hätkähti kuin pahasta omastatunnosta ja hänen tuli vielä vaikeampi olla.
— Minä lähden jo, äänsi hän hiljaa. Ei tämä sentään ole kuin ennen…
Rolf ei puhunut enää mitään…
He lähtivät.
Kulkivat ja vaikenivat.