— Minä olen sinun ystäväsi, sanoi Rolf, heidän erotessaan. Mutta minä olen vaan minä. Sille ei voi mitään. Kullakin on oma tragediansa.
— Minä olen syntynyt tragedienneksi, naurahti Mirdja, ei sekään ole muiden syy… Minä näyttelin huonosti tänään, lisäsi hän hymähtäen.
— Ja minä käyttäydyin kuin konna. Koeta unhottaa…
Rolf suuteli Mirdjaa kädelle ja lähti.
VIII
Mutta sen jälkeen oli Mirdjan rauha mennyttä.
Ensi kertaa tunsi hän, että Rolf oli ollut hänelle myrkkyä.
Hän ei voinut enää katsoa miestään tuolla tyynellä, iloisella välinpitämättömyydellä, johon hän jo oli alkanut tottua. Runar tuli taas hänen ensimäiseksi ja viimeiseksi ajatuksekseen. Jok'ainoa huomio, jok'ainoa tunnelma kärjistyi ja särkyi häneen.
Ja hän alkoi taas kysyä itseltään: Miksi minä olen hänen kanssaan naimisissa? Miksi, miksi, miksi? — Häneltä puuttuu voimaa, neroa, rahaa. Miksi minä olen hänen kanssaan naimisissa?
Ja Mirdjan korvissa alkoi soida lakkaamatta Rolfin lause: "itseään ala-arvoisemman he valitsevat."