Oliko Runar jollakin lailla häntä ala-arvoisempi? Oli tai ei, mutta muut luulivat niin. Ja sitä ei saisi tapahtua. Runarin pitäisi olla sellainen, ett'eivät he voisi sellaista ajatellakaan, ei ajatellakaan…
Ja Mirdja alkoi tarkastella Runaria kuin vierasta miestä… Minkä vaikutuksen teki Runar ensikertalaiseen?
Hänen kasvonsa olivat kenties liian jokapäiväiset ja hänen ilmeensä eivät puhuneet mitään ulospäin. Hänen silmänsä olivat hienot ja hiljaiset, mutta niissäkään ei ollut mitään tavatonta. Ja koko hänen olennossaan oli jotakin saamatonta, raskasliikkeistä, kiusallista, aivan varmasti… Ja saamaton hän olikin, miksei ollut hän ponnistautunut lahjojensa nojalla joksikin… vaan vajonnut lahjattomien tasalle! Olihan pedagoogityyppi sitäpaitsi yksi niitä kaikkein epämiellyttävimpiä. Kuka saattoi uskoa sen alla piilevän mitään omaa ja erikoista!
Ja Mirdja huomasi, että Runariin oli todella tarttunut jo jotakin peruukkimaista… jotakin salaisen varovaista ja täsmällistä, joka epäilemättä olisi taiteilijan silmissä tehnyt säälittävän ja naurettavan vaikutuksen. Virka oli tehnyt hänestä väkisin jo porvarillisen hyveen esikuvan, varman ja luotettavan. Sille miehelle oli enää mahdotonta nousta tai langeta… Mutta mitä teki sellainen Mirdjalla tai Mirdja hänellä? Mirdja ei ollut keskitien miehiä varten…
Nämä ajatukset eivät antaneet Mirdjalle enää rauhaa milloinkaan.
Kaduillakin saattoi hän jäädä tuijottamaan ihmisiin, arvostellen
heidän ulkomuotoaan ja sisältöään ja verraten heitä kaikkia
Runariin…
Näin kokosi hän päivä päivältä ominaisuuksia, joita Runarilta puuttui, mutta jotka hänen välttämättä olisi pitänyt omistaa ollakseen täydellinen. Ja niin loi hän itselleen vähitellen omituisen koulutyttömäisen mielikuvan siitä miehestä, joka hänelle voisi sopia. Ja se kuva ei ihmeeksikään ollut yhtään Runarin näköinen.
Mirdjaa kiusasi tämä itseäänkin, mutta hän ei jaksanut vapautua ajatustensa yhtäjaksoisesta kerästä. Hän ei voinut muuttaa itseään.
Ja niin alkoivat taas uudistua vanhat kohtaukset heiluen katkerimman kovuuden ja hurjimman hellyyden välillä.
Aivan itsestään ja mitättömästä ne alkoivat… Eräänä rauhallisena ja kauniina sunnuntai-iltana, takkavalkean hohteessa, jolloin ihmiset tavallisesti vähimmin myrskyävät…
Tällainen oli se ilta.