Runar istui tapansa mukaan kirjoituspöytänsä ääressä korjaamassa vihkoja…
Mirdja istui nurkassa uunin edessä kädet polvilla, tuijottaen
Runariin.
Mirdja ei koskaan itse tehnyt mitään. Ja häntä kiusasi Runarin työ.
Aina hän vain teki tuota samaa, toisten työtä, ei omaansa milloinkaan. Millainen rahapäiväläisen raskas asento hänellä oli nytkin! Kurja, myötätuntoa herättävä hän oli! Lakastuksen kalpean hedelmän oli Mirdja hänessä itselleen poiminut, joskus tunnelmiensa sumussa, syksyn syvässä säälissä itseään ja sitä toista kohtaan. Mikä erehdys, erehdys! Siinä he nyt värjöttivät kumpainenkin ja söivät toistensa kurttunaista kukkasta eikä heillä ollut enää elämänvoiman väkevää tuoksua kukassaan…
Mirdja ummisti silmänsä. Kaikki väsytti… Runarin kynä rapisteli yksitoikkoisesti — — —
Kukaan ei puhunut… Ja Mirdja näki kummallista unta siinä silmiensä lyhyessä umpeamassa…
Hänen korvissaan alkoi soida omituinen sävel, ensin hiljaa, sitten yhä lujemmin ja vetävämmin. Elämän valtava laulu, rakkauden riemuisa, taivaaseen ulottuva laulu… Se kutsui Mirdjaa. Ja se oli niin lähellä, ettei se koskaan vielä ollut niin lähellä ollut… Ja Mirdja ymmärsi, että se oli hänen sankarinsa voittofanfaari, joka kutsui, ja että nyt oli tullut hänen hetkensä, elämän ja kuoleman suuri hukuttava silmänräpäys… Valo häikäisi hänet. Hän nousi lähteäkseen… Jokainen solu hänen ruumiissaan työntäytyi, painautui väkivaltaisella pakolla sitä tuntematonta kohti… Ja nyt… Hän oli auringon ruusu, joka aukaisi itsensä avonaiseksi, ojentautui, kohottautui taivaan loimuja kohti, yhä vain, yhä, niiden sytyttävää ja tappavaa suudelmaa kohti… Ojentautui Mirdja ja jännittäytyi, viimeiseltä varvas-ulotukseltaan kuoleman tuskalla jännittäytyi, kunnes jokainen verisuoni pullistui ulos, jänteret katkeilivat, elämän nesteet valuivat maahan, jättäen kutistuneen luurangon ulotusasentoonsa…
Ei Mirdjaa varten se aurinko…
Katso, hullu, kutistunutta luurankoasi! Katso, katso… ja kuule, kuinka vielä soi…
Mirdja säpsähti uniensa räikeyttä.