Hän kyyristyi yhteen ja peitti kasvonsa.
Taas oli hän hulluja kuvitellut ja elämä tuntui edessä entistä harmaammalta ja katalammalta.
Hän katsahti Runariin…
Ei mitään ollut tapahtunut siellä päin. Kaikki ennallaan. Ja kuin äkillisen raivohulluuden iskemänä syöksähti Mirdja Runarin silmille ja — löi, löi…
— Mutta Mirdja, mikä sinua vaivaa? huudahti Runar tarttuen häneen.
Sellaista ei ollut vielä koskaan tapahtunut.
— Mikä minua vaivaa! huohotti Mirdja, sitä vielä kysyt. Sinä, sinä ja meidän elämämme! Näetkös, tästä voi tulla hulluksi. Kaikki laskee, menee alaspäin, me vanhenemme ja kaikki meidän ympärillämme vanhenee, muuta ei tapahdu enää. Mutta se on kauheaa! Ja tuo sinun työsi on kauheaa, etkö huomaa sitä itse?
— Millä me eläisimme ilman sitä…
— Sinun ainoa elämän-ehtosi on siis leipä. Taidat elää hyvinkin nyt. Sinusta on siis tullut täydellinen porvari. Sinulla ei ole enää edes halua tähdätä siitä ylitse…
— Täytyy tuntea omat rajansa…