— Mutta sillä, jonka minä tunnustan miehekseni, sillä ei saa olla missään rajoja. Kuuletko!
— Ja Mirdja polki jalkaansa. — Kuuletko! Minun täytyy saada olla ylpeä sinusta! Minä himoan nähdä sinut itseäni etevämpänä, voimakkaampana, viisaampana. Ja koko maailman täytyy nähdä se, ja etupäässä sen. Sinun pitää olla elämän herra, kohtalon kovasilmäinen ruhtinas, niin kova, että maailma sinun allasi vapisee sinun valtaasi ja kunniaasi. Minun rakkauteni vaatii sen, kuuletko…
Runar katseli pimeästä ikkunasta ulos liikahtamatta ja sanomatta sanaakaan.
— Miksi et sinä puhu, sinä hirveä, sietämätön tomppeli, yltyi Mirdja uudestaan. Tämä on pelihelvettiä, tämä meidän elämämme. Me pelaamme toistemme sieluista, ymmärrätkö? Sinun täytyy voittaa minut millä lailla tahansa, muuten vaivumme molemmat moraalisesti alaspäin… Tee mitä tahansa, kunhan vaan voitat! Ihmisen pitää olla kuin jumala, hänen pitää osata luoda ja hallita. Luo minulle jotakin uutta ja hallitse minut!
— Sinä tahtoisit minusta taitelijaa. Se on mahdottomuus. Minulle on tarpeeksi siinä, että ymmärrän heitä. Minä en kuulu heihin. Ja minun ylpeyteni on siinä, etten koskaan ole tahtonut kiivetä puolimäkeen.
— Niin, niin, kyllä ymmärrän, minä olen niitä, minä… Siksi juuri tahtoisin, että sinä seisoisit huipulla. Minkä minä voin sille, että tahtoisin, tahtoisin…! Vaikka tiedän, että kaikki on niin turhaa. Ei mikään muutu, ei, ei!
Mirdja tuli äkkiä surulliseksi. Hänen kävi sääliksi… Ja kadutti ja säälitti… Hän jatkoi pehmeästi:
— Minä vain meidän elämämme kauneuden tähden… Kyllähän minä ymmärrän… Mutta on niin paha, että olemme samanmittaisia… Jos eivät kyvyt kohoa neroon, sitovat ne eivätkä vapauta. Kyllä tunnen ne, niitä minä halveksin, niillä et minua hallitse. Mutta sinähän olet mies ja miehen aseet ovat toiset kuin naisen. Missä ovat sinun aseesi? Hallitse meitä molempia!…
Runar katsahti kelloonsa. Oli jo myöhäinen.
— Sinä olet, armas, liian hermostunut tänä iltana. Eiköhän olisi parasta käydä levolle… Muuten menee huominen päivä hukkaan.