— Mitä siitä, kun koko elämä menee hukkaan! Ja Mirdja alkoi itkeä.
— Käy lepäämään, rakkaani, se tekee sinulle hyvää.
— Miten hullut ovat sanasi! Etkö tiedä, että on hetkiä, jolloin lepo ei vähääkään riipu ruumiin-asennoista, tai silmäin auki- ja umpitiloista. Ihmistä ei voi käskeä lepäämään, mutta sinun sielullesi on kaikki välinpitämätöntä…
Ja sitä iltaa seurasi todella valkea, valvottu yö.
Mutta Mirdja tiesi, että Runarin sielu ei ollut välipitämätön, ja hän ihaili salaa Runarin kaunista sielun tyyneyttä. Hän hallitsee itseään, ajatteli hän, hän on sentään minua voimakkaampi. Ja hän nukkui lopulta itsesoimauksen katkeriin kyyneliin…
Mutta tämä oli sentään kaiken pahan alku. Oli kuin joku paholainen taas olisi työntäytynyt heidän elämäänsä.
Saattoipa usein kulua kokonaisia viikkoja, jolloin he vaan vaikenivat ja kituivat itsekseen voimatta suutaan avata. Sillä välin purkautui Mirdja milloin säkenöiväksi kiukuksi, milloin taas tukehtavaksi itkuksi. Sitten taas ääretön hivuttava raukeus ja hiljaisuus. Tasaisuutta ei tahtonut tulla heidän elämäänsä enää.
Ja kuitenkin oli Mirdjalla myös hellät, rakkautta uhkuvat ajanjaksonsa. Mutta nekin olivat ylönpalttisia ja luonnottomia, polvillaan ryömimisiä ja anteeksipyyntöjä, loppumattomia itsesoimauksia ja rajattomia hellyyden osoituksia Runarille. Luonnottoman rääkkäyksen luonnotonta vastahyvikettä, hentomielisyydessään ja liioitteluissaan yhtä hermoille käypää kuin edellinen. — Runar säilytti koko ajan ihailtavan mielentyyneyden hermohullun rouvansa alituisissa vehkeilyissä.
Mutta Mirdjan mielestä oli Runar liian kova ja välinpitämätön hänen sielunsa elämänkysymyksien ristiriitoja kohtaan.
Niin he nyt elivät taas elämäänsä eteenpäin. Useimmiten oli se onnetonta, väliin myös ylen onnellista, mutta kummassakin tapauksessa äärettömän kuluttavaa.