Mirdjan viisaat ja viileät ajatukset olivat menneet kokonaan hukkaan.
IX
Pitkän ja pimeän talven jälestä oli taas kerrankin oikein ihana kevätpäivä.
Aurinko kurkisteli vallattoman kirkkaana levottomasti lentävien pilvien lomista, lumi suli niin että kuului, ja räystäät ja katu-ojat lorisivat kilpaa… Ja keväinen tuoksu pani ihmisten silmät välkähtämään niin omituisesti…
Kadut vilisivät iloa ja elämää. Kaikilla ihmisillä näytti olevan hyvä päivänsä tänään. Kaikilla — paitsi Söderbergiläisillä — jotka eivät koskaan olleet niin kuin muut ihmiset. Ja tietysti riippui tämä taas Mirdjasta…
He olivat lähteneet kävelemään hekin. Ja he kävelivät ja kävelivät, ilman että päivän leikittelevien säteiden onnistui viekoitella pienintäkään iloista vastaheijastusta heidän kasvoilleen.
Mirdja kulki omissa ajatuksissaan. Ja Runar tiesi kokemuksesta, että kaikki yritykset saada puhetta käyntiin olivat vain asialle vahingoksi. He olivat edellisenä iltana olleet yhdessä eräässä iltamassa, ja Runar luuli huomanneensa, että tämä paha tuuli oli kotoisin sieltä.
Ja niin olikin. Mirdja oli tavannut siellä taas erään vanhan ystävän, ja näiden tapaaminen näytti nyttemmin olevan hänelle kuin myrkkyä.
Mutta Bengt Iro olikin kohdellut Mirdjaa ilkeästi, sangen ilkeästi.
Ei ainoastaan kuin vierasta, vaan vieläpä lisäksi noin keveästi,
ylhäältä alaspäin, kuten poroporvaria kohdellaan. Ja sentään oli
Bengt ollut hienoin ja tasa-arvoisin kaikista hänen suhteistaan…
Mirdjaa raivostutti vielä muisto eilis-illasta…