Jo alustapitäin oli tuntunut pahalle ja painostavalle siinä iltamassa.
Taiteilijoita oli siellä tavallista enemmän tällä kertaa ja virallisen ohjelman päätyttyä muodostivat he oman pöytäseurueen. Jos nyt olisi ollut kuin ennen, olisi Mirdja luonnollisesti istunut heidän keskessään korkeimmalla paikalla, sen hän tiesi. Ja nytkin teki hänen mielensä liittyä heihin. Mutta hän oli Runarin seurassa. Ja häntä kiusasi tunne siitä, ettei hänen miehensä ollut sellainen kruunupää, joka olisi voinut raivata tien vaimolleen ylimmäiselle istuimelle, vaan päinvastoin oli Mirdjan jätettävä hänet ensin nurkkaan kuin häpeällinen painolasti lunastaakseen itselleen vapaan pääsyn. Sillä taitelijat ovat ylpeää väkeä. Paha on olla heidän keskessään kenenkään ulkopuolisen. Ja kuitenkin olivat Mirdja ja Runar juuri taiteilijoina sangen tasapinnassa toistensa kanssa. Mitä heillä olikaan eroa? Mirdja oli nainen… Mirdja hymähti. Hän oli harmistunut kaikkeen ja olisi kernaimmin lähtenyt pois koko iloista, ellei Bengt Iron läheisyys olisi pidättänyt häntä.
Hän etsi tilaisuutta tavatakseen hänet kahden.
Olihan se sentään jotakin näin monen vuoden perästä.
Aina häntä vetikin onnettomuutta kohden… Sillä siitä tuli hirveä tapaaminen… Kaikkea siinä oli, vierasta ja tuttua, ivaa ja hellyyttä, väärin-ymmärrystä ja sydämeen-katsomusta — yht'aikaa… niinkuin monesti ennenkin, — mutta silti jätti se tällä kertaa Mirdjaan sanomattoman kiusallisen mielialan.
Hän ei tahtonut sitä enää muistella, mutta väkisinkin keikkui illan keskustelu yhä hänen mielessään.
Mitä olikaan Bengt sanonut sitten lopuksi? Niin, näinhän se oli:
— Mikä vahinko, että sellainen nero kuin sinä menit hukkaamaan itsesi tuollaisen tuiki tavallisen miehen tähden! Viisaimmatkin naiset voivat välistä tehdä käsittämättömän typeriä tekoja. Kyllä te olette ihmeellisiä. Sitäpaitsi en minä ollenkaan saata ymmärtää, miten sinä yleensä voit elää ulkopuolella taiteilijapiiriä, johon sinä sentään kokonaan sisällisesti kuulut. Taiteilijat ovat sittenkin ainoat ihmiset, jotka voivat sinua ymmärtää ja innostaa, samoin kuin sinä heitä. Ja miksi sinä et ole jatkanut loistavasti alkamaasi uraa? Miksi et ole antanut maailman saada nauttia taiteestasi, sinun ihanasta sielustasi ja äänestäsi, joka helisee ihmeellisemmin kuin kaikki myyttein sireenit. On kerrassaan synti vaihtaa loistava taiteilija-ura tavallisen perhe-emännän osaan ja uhrata noin herkän hieno sielu porvarille, joka ei tee sillä mitään. — Synti, synti.
— Minä en koskaan tee syntiä, oli Mirdja uhmaavasti vastannut.
Ja hänen ylpeä ja loukattu sielunsa oli pakottanut hänet kiivaaseen itsepuolustukseen. Näin oli hän jatkanut: