— Sinun ammatti-ylpeytesi sokaisee sinut. Sinä olet ennakkoluuloinen ihminen, joka luulet elämän loppuvan siinä, missä taitelijasiirtoloiden rajat loppuvat. Suurimman osan elämääni olen minä elänyt niiden rajojen ulkopuolella. Ja syy siihen, miksi niin olen tehnyt ja teen yhä, on se, että minä kuulun toiseen lajiin ihmisiä. Minä en kuulu teihin, niinkuin sinä yhä vielä näyt uskovan. Mitä sinä tiedät niistä uumenista, joista minun sieluni on lähtenyt ja joihin sen jälleen on palattava? Mitä sinä tiedät niistä ihmisistä, joiden luota minä tulin sinun luoksesi ja joiden luo minä jälleen katosin? Et kerrassaan mitään. Sinä kutsut heitä porvareiksi. Niitä he eivät ole, yhtä vähän kuin minä olen. He ovat pelkästään ihmisiä, joilla ei ole ainoatakaan ammattikylttiä alastomuutensa verhoksi. Siksi ei kukaan tiedä heistä mitään eikä koskaan tule tietämään, eikä kenenkään kunnioitus paina heidän omaatuntoaan. Heistä kenties joku on runoilija, joku maalari, joku filosoofi tai soittoniekka. Mitä siitä! Ei kukaan maailmassa tule sentään näkemään heidän sielujensa rajatonta luomistyötä. Sillä he ovat ainoastaan uneksijoita. He kulkevat alati sielu täynnään ajatuksia, kuvia ja sointuja, unia, joista ei koskaan tule valmista. Ja he ovat tuomitut lepäämään unohdetumman turpeen alla kuin konsanaan mikään porvari. Onko tämä oikein? Pitääkö sielujenkin välttämättä olla teollisuustavaraa ja tulla kaupituksi hyvästä hinnasta, ennenkuin niiden arvo tunnustetaan? Te taitelijat, te olette juuri sitä lajia, teillä on kaikkea ulkonaista: työtä ja työnhedelmiä, mainetta ja markkina-arvoa; mutta heillä, joista puhuin, heillä ei ole muuta kuin itsensä. Sellaista on minun sukuni. Siitä minä olen noussut. Eroamattomasti kuulun minä heille ja he minulle. Mutta tätä sinä et ymmärrä.
Mutta Bengt Iro oli vain kuunnellut tätä purkausta kaikkein kohteliaimmalla maailmanmiehen hymyllään ja sitten vastannut:
— Itse kiveen synnyttäisivät sielun sinun lumoavat silmäsi. Ne ovat samat kuin ennen… Mutta sinä voit siten luulla omaa sieluasi heidän sielukseen…
— Kuten te taiteilijat omaa sieluanne minun sielukseni…
— Taitelijakin vaatii määrättyä maaperää ja ilmanalaa… Muuten hän voi mennä hukkaan. Korvaamaton vahinko on, että sinä tapat itsessäsi taiteilijan, Mirdja.
Nämä sanat etenkin olivat jääneet Mirdjan mieleen ja ne kaikuivat vieläkin hänen korvissaan. Ja mitä enemmän hän niitä ajatteli, sitä luonnollisemmilta ne hänestä tuntuivat. Tietysti olisi hänestä tullut laulajatar ilman Runaria. Mutta nyt oli hän Runarin tähden lykätty ulos omasta ilmanalastaan ja maaperästään. Ja kenties Runarkin hänen tähtensä… Tuskinpa sentään… Runarin koko suku oli kuollut leipätyöhön… Runarissa oli filisteriverta…
Mutta liian koreita sanoja oli hän heistä puhunut Bengtille. Eihän hän itsekään jaksanut pitää arvossa sitä alastonta, ammatti-nimetöntä ihmistä. Yhä hän vain itsekin kurkoitti siitä pois toivottaen omalleen ja Runarin sielun kauneudelle alati näkyväistä muotoa ja sen kautta tunnustusta, mainetta, nimeä… oh kaikkea, mitä muutkin…
Näissä ajatuksissa kulki Mirdja, ja siksi hän ei jaksanut iloita kevään elvyttävästä tuoksusta. Ihmiset alkoivat vähitellen jo kadota päivälliselle… Kadut tyhjenivät. Iloisin aurinko oli jo poissa. Mutta Mirdja ja Runar yhä vain kävelivät.
— Mirdja, eiköhän lie aika meidänkin jo lähteä päivälliselle? kysyi vihdoin Runar mitä jokapäiväisimmällä ja tyytyväisimmällä äänellään, toivoen pinnistetyn mielialan siihen laukeavan.
Mirdja vaikeni itsepäisesti.