Ja he jatkoivat kävelyään.
— Kuulepa nyt, puhui hetken päästä taas Runar, eiköhän tämä kävely ala jo väsyttää sinua? Mitä jos pistäytyisimme jonnekin, oikein kaupunkipäivällisille, tämän kevääntulon kunniaksi. Eiköhän se maistuisi? Mitä tuumit?
— Paras päivällis-aika on jo ohitse, ärähti lyhyesti Mirdja.
Hän tunsi itsensä väsyneeksi, onnettomaksi ja ärtyiseksi eikä edes tahtonut päästä tästä peräti ehjästä mielialastaan.
— Vai tahtoisitko mieluummin mennä kotiin?
— En.
— Minne sitten tahdot mennä? Emme suinkaan enää jatka tätä kävelyä, vai mitä?
He seisoivat ja katsoivat pois toisistaan — ja seisoivat…
Mirdja polki hermostuneesti jalkaansa:
— Tämä on tylsämielistä! Menkäämme nyt. Minne hyvänsä. Kaikki on minulle yhdentekevää!