Tämä tuli kovasti ja katkerasti. Runarin kasvoilla värähti jotakin.
Hän huomasi taas seistävän pahemmanlaisen hermokohtauksen kynnyksellä.

He alkoivat kävellä…

Mirdja oivalsi matkan vievän kotiinpäin. Mutta silloin hän muisti, että matka sinne oli sentään sangen pitkä ja että hän oli aivan kuolettavasti väsynyt ja kenties — nälkäinen.

— Kenties sinä sentään mieluummin söisit kaupungilla, sanoi Mirdja vähän arasti.

— Nyt luulen päivällis-ajan todella liukuneen ohi, Runar vastasi.

— Sinusta on hauska matkia minua, äännähti nyt Mirdja äärettömän vihamielisesti. Aina sinä vain matkit minua!

Runar taivutteli hermostuneesti keppiään. Se katkesi. Hän taittoi sen moneksi palaseksi.

Mirdja kulki vieressä, katseli tätä ja nauroi — ensi kerran koko päivänä — kylmästi ja julmasti. Hän nautti nähdessään miten tuska hetki hetkeltä, sana sanalta, iski kyntensä Runarin sieluun. Kaikki ajatus lakkasi äkisti ja kummallinen kylmä rauha lankesi hänen ylitseen. Ja hän nauroi.

— Sinä menettelet sentään tahdikkaammin kuin eräs ritarini tässä viime viikolla, puhui Mirdja, hän taittoi minun sateenvarjoni…

— Ja noin pienen seikan sinä muistat, hän mahtoi todellakin osua lähelle sinun sydäntäsi, äännähti Runar kaameasti.