— Mirdja — se on helposti autettu asia…
Mutta samassa kun Runar oli sanonut tämän, häpesi hän itseään. Ei sellaisesta tehdä sopimuksia… Miksi oli hän antanut Mirdjan kiihdyttää itseään…! Mirdjassahan tämä oli sairautta…
Mutta Mirdja oli tullut äkkiä todellakin hyvälle tuulelle ja hän pilaili heidän mennessään portaita ylös.
— Älä vaan ala puhua itsemurhasta, se on naurettavin asia, mistä mies voi puhua naiselle… Mutta jos olet kostonhaluinen, voin kyllä vakuuttaa sinulle, että ilkeämmällä tavalla et voisi palkita minun pahoja tekojani. Ja kyllä ymmärrän, että sinun usein saattaa kovinkin tehdä mieli karata pois minun luotani. Ja kun tiedät, että muuten sinun on aivan mahdoton päästä erilleen, aivan mahdoton, no silloin voi sitä tulla ajatelleeksi…
Ja kun he olivat sulkeneet oven jälkeensä, kiersi Mirdja käsivartensa
Runarin kaulaan ja suuteli häntä.
Aivan kuin kaikkein onnellisimman pikku kävelyretken jälestä.
X
Elämä on niin vanha. Sentähden on se niin tasainen. Kaikki käy määrättyjen hyvien lakien mukaan. Vuodenajat seuraavat toisiaan aina samassa järjestyksessä. Kukat kukkivat ja hedelmät putoavat, ihmiset syntyvät ja kuolevat. Ja se mikä siinä välissä on, on pientä ja lyhyttä…
Mirdjan ja Runarinkin elämä alkoi painua puolipäiväänsä. Se sai hyviä tapoja, alkoi tottua ja kesyttyä sekin. Vuodenajat kulkivat heiltä jo melkein yhtä tasaisesti ohitse kuin muiltakin ihmisiltä. Vähitellen, vähitellen…
Ja Mirdja alkoi rakastaa hiljaisuutta, hän tunsi rimpuilleensa jo tarpeeksi ja hän tunsi olevansa jo liian vanha tavoittelemaan taivaantakaisia. Sen minkä oli tavannut, sen oli tavannut. Nyt ei tulisi enää mitään muutosta kumminkaan. Mirdja oli vetäytynyt uudelleen pois ulkomaailman yhteydestä. Hänen hermonsa eivät kestäneet sitä, oli hän sanonut. Eivätkä ne hermot kehuttavia olleetkaan. Ne pitivät kyllä alati huolta siitä, että draamallinen puoli tuli ainakin yhtä valtavasti edustetuksi kuin lyyrillinen heidän yhteisessä perhe-onnessaan.