Mutta se kaikki juuri kuuluikin heidän erikoiseen perheonneensa ja pääasia oli, että sellainen oli olemassa, oli sillä sitten mikä olomuoto hyvänsä.
Ei mitään häiritsevää tapahtuisi enää, ei mitään uutta…
Mutta sitten piti vielä kerran kuitenkin tapahtua jotakin, joka vähän liikutteli heidät pois tavallisista tasapaino-asennosta.
Eikä sekään ollut mitään niin kovin merkillistä. Sitä vain, että
Mirdja oppi tuntemaan Nero-Norkon.
Silloin oli kesä.
Päivä oli kaunis ja pilvetön. Mitkään merkit taivaalla eivät ennustaneet ilmanmuutosta…
Mutta se alkoikin eräällä unella…
Näin tapahtui kaikki.
Mirdja oli istunut koko aamun apilasniityssä. Se oli aina hänen suurimpia nautintojaan maalla…
Mehiläiset hörisivät niin hyväntahtoisen unisesti hänen ympärillään, makea tuoksu hervautti niin suloisesti kaikkia aistimia ja niinpä hän lopulta nukahti. Ja silloin näki hän sen ihmeellisen unen…