Hän oli istuvinaan jättisuuren velvitschian lehdellä. Ja vähän matkan päässä hänestä toisella lehdellä istui suuri karvainen fauni ja katseli Mirdjaa. Leveä kuilu erotti lehdet toisistaan. Mutta äkkiä se karvainen nousi, harppasi yhdessä lennossa Mirdjan eteen ja kumarsi ja keikutti häntäänsä ja pyysi tanssiin. Ja samassa silmänräpäyksessä alkoi puu heidän allaan kasvaa ja he kohosivat huimaa vauhtia korkealle avaruuteen. Mirdjan täytti kamala kauhu. Hän katseli faunin pitkiä karvoja ja mitä enemmän hän niitä katseli, sitä pitemmiksi ne kasvoivat. Ja lehden pinta heidän allaan kiilsi kuin parkettilattia… Ja Mirdja ei uskaltanut myöntää eikä kieltää… Mutta silloin alkoi fauni tömistää kavioitaan ja liipotella korviaan ja sen sarvet alkoivat vihasta haaroittua. Mirdja tunsi viimeisen hetkensä tulleen… hän yritti nousta, mutta ei päässyt paikaltaan liikahtamaan… hän oli kasvanut kiinni velvitschian lehteen… Hän huudahti heikosti ja heräsi. Hän hieroi silmiään. Kaikki oli ennallaan. Apilaat tuoksuivat, mehiläiset hörisivät ja Runar seisoi hänen edessään ja nauroi.
— Taisitpa pelästyä minua, sanoi hän. Meille on tullut vieras… Tulin ilmoittamaan… Arvaapas kuka? Nero-Norkko… Muistatko kuulleesi sitä nimeä?
Mirdja säpsähti ja kaikki veri nousi päähän…
— Ah, sekö kirjailija, joka aikoinaan oli muodissa… Joku seuranäytelmä jossakin iltamassa ennen aikaan…
Mirdja koetti näyttää välinpitämättömältä.
— Niin, sinä näyttelit silloin "Odaliskia" kun me tutustuimme. Muistatko. Ja sinä sanoit jonkun pahan sanan Norkosta ja minä puolustin häntä. Minä muistan kaikki niin selvästi. Ja ajattelepas, siitä asti en ole nähnyt koko miestä! Olenhan tainnut kertoa sinulle, että me olimme ennen vanhaan mitä parhaimmat ystävät. Mutta se lie ollut suurimmaksi osaksi sisar-vainajani ansiota. Hän viihtyi kokonaista neljä vuotta meillä silloin. Ja se on tavatonta hänen luonteelleen, puheli Runar reippaasti.
Mutta Mirdja ei vastannut mitään, kulki vain Runarin rinnalla ja koetti näyttää välinpitämättömältä.
Sillä hän muisti odaliski-illan vielä liiankin hyvin — ja hän olisi mieluimmin suonut todella unohtaneensa mokoman, kaikkine mielenliikutuksineen.
Mutta hän ei siltä voinut vastustaa hullua ajatusta, että kenties hän sittenkin oli ottanut vain rengin ja nyt tulee itse isäntä — että Norkko tulee hänen tähtensä, nyt vihdoinkin…
Mutta jos Mirdja oli tuntenut pettymystä, kun ei hän silloin odaliski-iltanaan ollut nähnyt Norkkoa, oli hänen pettymyksensä nyt kaksin verroin suurempi, kun hän vihdoin sai nähdä hänet.