Sillä kaikesta huolimatta oli Mirdja kuitenkin salaa muodostellut itselleen hänestä jonkinlaisen kuvan. Hän olisi kookas mies, vapaaliikkeinen ja kalvahko, otsa uhmaavassa rypyssä, nerokas silmä itsekuluttavassa liekissä ja huulilla ijankaikkinen halveksiva hymy, muistuttaen ihmeteltävästi sitä ihannekuvaa, jonka Mirdja aikoinaan oli koonnut itselleen Runarin puutteista… Ja itsensä näköinen olisi hän ennen kaikkea.
Mutta hänpä ei vastannutkaan mitään näistä kuvitteluista. Ruma hän oli ensinnäkin. Se ei vielä olisi tehnyt mitään… Mutta hänessä ei myöskään näkynyt mitään voimakkaan personallisuuden tuntomerkkejä, ei mitään. Ja niin lyhyt hän oli, että ulottui vain Mirdjan olkapäähän, ja käytökseltään kömpelö ja jörö kuin talonpoika… ainoastaan harmaissa yhteenpuristetuissa tihkusilmissä oli itseryhtiä ja luonnetta.
Mirdja oli pitkin tietä kulkiessaan kotiin päin koettanut arvailla, mitä he ensiksi toisilleen sanoisivat, he, jotka jo kerran ennen olivat ikäänkuin hengessä nähneet toisensa.
Mutta kuin itsestään haihtuivat nämä kuvittelut, heti kun hän näki
Norkon.
Norkko tervehti häntä jurosti ja välinpitämättömästi, ikäänkuin olisi hän kaiken ikänsä liikkunut perheissä, missä emäntään ei tarvinnut mitään huomiota kiinnittää…
Ja tervehdittyään alkoi hän taas keskustella Runarin kanssa ikäänkuin ei Mirdjaa olisi ollutkaan.
Hän on raaka ja sivistymätön mies… Sietämätöntä olisi olla hänen seurassaan, vakuutteli Mirdja itselleen. Eikä hän näyttäytynyt enää koko päivänä.
Hänen oli niin kummallisen paha olla.
Mutta Norkko ei matkustanutkaan seuraavana päivänä, kuten Mirdja ensi suuttumaltaan oli toivonut…
He näkyivät viihtyvän niin hyvin yhdessä, Runar ja Norkko… Kaiket päivät olivat he yksissä, nauroivat ja puhelivat lakkaamatta. Runarkin oli aivan kuin nuortunut… Eikä heillä tuntunut ollenkaan olevan ikävä Mirdjaa.