Että Runar saattoikin viihtyä tuollaisen tomppelin seurassa! Oh, kuinka he olivat nyt epämiellyttäviä kumpikin! Ja Mirdja vältti heitä tahallaan. Hän tahtoi näyttää aivan välinpitämättömältä…
Mutta hänen sisimmässään kirveli harmi ja avuton ikävä. Ensi kertaa elämässään tunsi hän olevansa toisella sijalla ja hyljätty. Hän, joka aina oli tottunut yhdellä silmäyksellä valloittamaan miehen, toisella heittämään hänet jo polvilleen…! Ei kukaan ensikertalainen ollut vielä mennyt hänen ohitseen huomaamatta heti hänen erikoisuuttaan. Mutta tämä Norkko! Mitä välitti Mirdja hänestä, hän oli raakalainen! Mutta miksi oli hän kirjoittanut "Odaliskin"?
Ja Mirdja teeskenteli yhä tyyneyttä ja kalseutta, mutta itse asiassa oli hän jostakin selittämättömästä syystä mustasukkainen… Kummalleko noista kahdesta miehestä, sitä hän ei tiennyt.
Kolmantena iltana sanoi Mirdja Runarille:
— Kuule, minä en voi sille mitään, mutta minä vihaan tuota Norkkoa, minä en voi sietää häntä… Minä vihaan häntä yhtä suuresti kuin minä sinua rakastan…
Ja Mirdja itki…
Neljäntenä iltana sanoi Mirdja:
— Runar, sinä et ole koskaan kertonut minulle kuolleesta sisarestasi. Kerrohan hänestä. Millainen hän oli? Oliko hän kaunis?
— Kaunisko? Olihan hän sitä omaa lajiaan. Aivan sinun vastakohtasi. Yhtä vaalea kuin sinä olet tumma, yhtä hento kuin sinä olet voimakas, yhtä yksinkertainen kuin sinä olet monimutkainen. Sellainen, jonka elämään mahtui vain yksi ajatus, ja sydämeen vain yksi tunne… Sellainen oikea nainen…
— Onko oikea nainen sellainen? Mutta sehän on kaunista, puhui Mirdja hiljaa, hyvin kaunista. Vahinko, ettei sisaresi elä… Minä en ole tuntenut ainoatakaan oikeaa naista… Minä olen nähnyt aina vain itseni ja oman vereni muissa. Muulle olen ollut sokea. Kuule, Runar, ehkä sinä olisit voinut rakastaa enemmän sellaista oikeaa naista, jolla on sydän yksi-syisestä silkistä, ja sydämessä vain yhden miehen kuva elämän ijän… Minä olen paljon rumempi, Runar. Voitko sinä rakastaa minua?