Runar sulki Mirdjan syliinsä.
Mutta viidentenä iltana oli Mirdja äreä.
— Kummallista, sanoi hän, että sinä ja Norkko olette noin äärettömän hyviä ystäviä. Eikö se vivahda naiselliseen?
— Ystävyys tulee kysymykseen ainoastaan miesten kesken, ei koskaan naisten… Ja Norkon sydän on siinä suhteessa kultaa. Hän ei vaihtele tunteitaan…
— Sehän on yksitoikkoista… Rakastaako hän vielä sisartasi?
— Mutta hänhän on kuollut… Vaikka enpä luule, että hän ketään muutakaan tulee rakastamaan… Hän on niitä… Hän uskoo yhteen rakkauteen.
— Ah, kuten oikeat naiset…
Norkko viipyi heidän luonaan sen viikon ja vielä seuraavankin.
Mirdja alkoi jo vähän tottua ja leppyä, ja silloin tällöin sanoivat he sanan pari toisilleen, mutta silloinkin aina Mirdjan aloitteesta.
Kerran kuitenkin joutuivat he pitempiin puheisiin. Runar jätti heidät kahden, joko sattuman kautta tai tahallaan.