— Vain niin, vai ette tiedä siitä mitään. No se on juuri Runarin kaltaista… "Odaliskin" tekasimme yhdessä kerran huviksemme erään Runarin päiväkirja-sivun johdosta. Oli tositapahtumakin siinä pohjalla, jostakin Pariisista, mistä lie ollut.
Mirdja jäi sanattomaksi.
— Vai ei ole mies sanonut edes vaimolleen! No siinä on uskollisuutta. Pelkäsi kai minun maineeni kärsivän. Runarinhan se oli oikeastaan koko juttu. No voi nyt kaikkea… Siinä on teillä hieno mies. Siinä on yksi, joka ei ole myynyt itseään, vaikka varsin olisi voinut, vieläpä oikein korkeasta kurssista… Hänkin on antanut vain sille, jolle on tahtonut antaa…
Norkko katsoi puristuneilla silmillään tiukasti Mirdjaan.
Mirdja loi silmänsä alas. Hän oli hämillään, mutta samalla ylen onnellinen ja kiitollinen Norkolle siitä, mitä tämä sanoi Runarista. Kerrankin joku, joka näki miten hyvin hän oli valinnut miehensä. Mutta hän ei vaan uskaltanut kohdata noiden näkymättömien tihrusilmien katsetta. Aivan kuin olisi ollut paha omatunto…
Ja hän kuuli, miten ääni jatkoi:
— Hän on antanut teille liian paljon, enemmän kuin naisille on hyvä antaa.
— Miksi niin?
— Minä olen nähnyt esimerkkejä siitä, miten aivan erinomaiset miehet ovat menneet hukkaan ainoastaan naisten tähden. Naiset eivät ymmärrä mitään, joka ei näy ulospäin ja pistä silmiin. He rakastavat vain koreita vaatteita.
— Onko tämä syytös?