— Tiedätkö, että sinusta itsestäsi puhutaan pahaa minun tähteni?
— Tiedän.
— Ne ovat naiset, jotka puhuvat.
— Mitä se minua liikuttaa; minulla ei ole äitiä, joka kärsii…
— Sinä olet ihmeellinen nainen…
He hyvästelivät ja Mirdja nousi hitaasti ylös portaita huoneeseensa.
V
Mirdja heittäytyi vuoteelleen. Mutta hän ei saanut unta. Kaikki illan tapahtumat ja puheet tulivat hänen mieleensä. Hän muisti Einoa ja Rolfin sanoja: tuota hivuttavaa loistoa sinun silmissäsi ja hekumaa sinun käynnissäsi ei vahvinkaan mies jaksa vastustaa. Sinä olet kuin luotu bajadeeriksi! — Niin oli hän oikeastaan itsekin ajatellut. Mutta hänellähän oli todellakin kaunis ruumis!…
Mirdja irroitti vaatteensa ja antoi niiden luisua alas vähitellen. Lopulta makasi hän aivan alastomana punaisella peitteellään. Hän antoi silmänsä seurata omia piirteitään, nosti jalan toisen päälle ja nautti nähdä, miten valkean varren aaltoviivat hienoina ja ylhäisinä soljuivat nuorten jäsenten keveään kukkeuteen.
Minä olen todella kaunis. Mikä vahinko, ettei kukaan mies saa nähdä sitä, ihailla sitä, sanoa minulle, miten kaunis olen… Se lievittäisi itse-ihailuni tuskaa. — Näin ajatteli tyttö.