— Luonnon mestaripetosta on, sanoo Runar, että sinä yhä vielä olet lapsi. Miksi sinä yhä vielä olet lapsi?
— Siksi, puhuu Mirdja, että oikea lapsuuteni on katkennut kesken. Minulla ei ole ollut tilaisuutta leikkiä silloin, kun muut lapset leikkivät. Siitä jäi sieluuni tarve leikkiä aina, siitä jäi sadun heijastus silmiini… Lapsi minussa elää yhä vielä, se on totta, satavuotias lapsi… Se tahtoo tulla hyväillyksi ja tuuditetuksi… Se tahtoo löytää äidin silmän, jota se ei milloinkaan ole nähnyt, tuntea isän tukevan käden, jota se ei muista tunteneensa… Se tahtoo rukoilla tähtiä ja uskoa kukkia sisarikseen… Sinä olet minulle nyt isä ja äiti ja tähti ja kukka…
— Rakas, pikku Mirdja, sanoo Runar, ja on onnellinen.
XIII
Sadun ja leikin valta kasvaa, mutta kuoleman varjo pitenee pitenemistään…
Sillä Mirdja ja Runar ovat sangen sairaita molemmat…
He huomaavat sen itsekin lopulta, mutta kauhealla sydämen pelolla salaavat he huomionsa toisiltaan. Sillä he eivät tahdo uskoa siihen sittenkään, viimeiseen asti tahtovat he vaientaa kuoleman enteitten kammottavan kummittelun ympärillään. He eivät tahdo ajatella mitään ja kuitenkaan eivät he elä enää hetkeäkään tarkastamatta toisiaan yhä kasvavalla, kaamealla jännityksellä. Sillä minkä he voivat sille! Heidän välillään tapahtuu kummallisia, hirveitä asioita, joka panee heidät ajattelemaan vasten tahtoaankin.
Eräänä iltana istuvat Mirdja ja Runar kahden sohvalla. Värähtämätön hiljaisuus lepää huoneessa. Ja siinä puolipimeässä ajattelevat he kumpikin omia raskaita ajatuksiaan…
Kammottavaa on yksinäisyyden iltahämärä ihmisen sielussa… Ja sentään heitä on kaksi…
Pelokkaasti ja salaa alkaa Mirdja taas tarkastella Runaria. Keitä he olivat oikeastaan, he kaksi? Miksi he istuivat siinä ja miksi he vaikenivat?… Vaan miksipä he olisivat puhuneetkaan?