Kumpi heistä oli kummittelija…?
Äkkiä säpsähtää Mirdjassa jokin. Hän katsahtaa uudelleen mieheensä ja kamalasti kiljahtaen lyyhistyy hän kokoon…
Hirveän, hirveän näyn on hän nähnyt…
Runar säikähtää… Hän nostaa Mirdjan syliinsä, mutta Mirdja potkii ja puree ja koko ruumis vavahtelee ja värisee… Runar kantaa hänet väkisin vuoteelle…
— Mikä sinun on? Mikä sinulle tuli? kyselee hän hätääntyneenä.
Mutta Mirdja vaan tajuttomasti häneen tuijottaa ja hänen kasvonsa vääntyvät jälleen suonenvedon-tapaiseen kauhuun…
Seuraavana päivänä vasta kertoo Mirdja näkynsä:
— Sinä hetkenä näin minä meidät toisina… Sinä olit luuranko, juuri haudasta noussut. Sinun silmäkuoppasi tuijottivat tyhjinä, sinun luusi kalahtelivat… Minä istuin kuolleen miehen rinnalla… Minä… Ja tiedätkö kuka minä olin? Mielisairas, hullu, parantumaton aivo- ja sydäntautinen… Me kaksi, sellaisia me olimme sinä hirveänä silmänräpäyksenä. Ja sellaisiksi me tulemme, lisää Mirdja väristen ja hiljaa. Minä uskon siihen. Se oli tulevaisuuden näky…
— Älä kiihota hermojasi noin, rakas, pikku Mirdja, puhuu Runar. Mutta sydämessään toistaa hänkin samaa kuvaa ja hän koettaa arvata, kumpi heistä tulee kuolemaan ensin.
Mutta Mirdja ei ole kertonut kaikkea. Ei sitä, että hän joskus on toivonut Runarin kuolemaa ja että hän nyt syvän syyllisyyden painon alla on nääntymäisillään…