Mutta silloin saa Mirdja hysteerisen kohtauksen ja nyyhkytystensä lävitse hän huudahtaa:
— Te ette ole mikään oikea lääkäri! Te ette ole sielulääkäri! Te ette näe, että me olemme etsineet toisiamme koko elämämme ijän ja nyt vasta toisemme löytäneet. Te ette näe, että meillä nyt on sama sielu. Me emme voi enää erota.
Te elätte eroanne kohti, ajattelee lääkäri, mutta minä en voi teille enää mitään…
Ja he kaksi sairasta menevät jälleen pois niinkuin ovat tulleetkin… Jatkamaan elämäänsä, joka ei tästälähin enää ole näkevä ainoatakaan tervettä hetkeä…
Kuin kuolevan yhä heikkonevaa henkäilyä se enää on, kuin sammuvan tulen hiljaista epätasaista hiipumista…
Sielukellot
Pimeää ja yksinäistä…
Yksinäinen kynttilä valaisee heikosti yksinäisen naisen huonetta…
Mustan naisen… Sairaan naisen…
Mirdja tuijottaa, tuijottaa…
Tuijottamisen jäykkään tuskaan keskittyy koko elämänaikainen ajattelu. Ei mitään muuta enää…