Kynttilä palaa alemmas ja alemmas. Sen reunalle muodostuu valkeita talikuvioita. Niin valkeita ja hentoja… Nyt vain yksi — pieni. Se pidentyy vähitellen, käy yhä korkeammaksi ja suuremmaksi — aivan kuin yksinäisyyskin. Se suurentuu, kun siihen tuijottaa — aivan kuin yksinäisyyskin. Ja se kulkee tuota pyöryläviivaa aina eikä se lopu koskaan… Se on ijankaikkinen. Vanha keksintö tuokin. Ympyrä merkitsemässä ijankaikkisuutta…
Jumala, miten kaikki on vanhaa, ennen keksittyä, ennen elettyä!
Vanhaa ja elettyä tietysti Mirdjakin ja Mirdjan kohtalo! Kalpea jäljittelijä on hän vain ollut, perijätär, joka on kulkenut kädet täynnä ammoin koottua tavaraa. Ja viitsinyt sentään elää uudestaan, keksiä uudestaan! Miten mitätöntä ja naurettavaa onkaan syntyä ihmiseksi! Kuluneheksi tuoreimmillaan, ikälopuksi jo ennen elämänsä alkua!
Ei ainoatakaan uutta ajatusta ole ainakaan Mirdjan elämän halki välähtänyt. Paljon lavertelua, paljon suurien sanojen heittelemistä, mutta kaikki vain toisintoja, poimintoja vuosisatojen romuläjiltä ja kalmistoista…
Lumpunkerääjiä me ihmiset!
Mutta yhteinen tyhjyydentunto ei jaksa meitä lähentää. Yksinäistä ja pimeää on meidän ympärillämme aina — lopultakin.
Yksinäistä ja pimeää…
Talikuvio sortuu äkkiä aivan hiljaa.
Mutta Mirdjasta tuntuu kuin jyrähtäisi huone nurin ja hän hypähtää ilmaan heikosti parahtaen.
Sitten?…