Ei mitään uutta taaskaan…
Kynttilä palaa alemmas. Mirdja tuijottaa…
* * * * *
Nyt ne kuuluvat taas ne kauheat. — Sielukellot. — Ne kumahtavat
Mirdjan korvissa raskaina, musertavina.
Hänen tekisi mieli huutaa, raivota. Tarttua kuljettajan käteen, lyödä häntä, repiä, purra, raadella…
Miksi soittaa hän noita kauheita, kumahtelevia kupuja, joita Mirdja elämänsä ijän on vihannut julmalla, ennakkoluuloisella vihalla!
Ne johtavat hänen mieleensä alati harmaan, painostavan syyspäivän… Sumua, alakuloisuutta ilmassa, likaista lumisohjoa maassa… Pää alaspäin… Raskas askel — Pim… pom — Harmaa askel — Maahan painu, me painamme! — Pim… pom — Me olemme painajainen. — Me emme salli sinun kulkea keveästi. Keveys on synti. — Pim… pom — Surunlaakso on maailma. — Pom… pom…
Mirdja on elämänsä ijän vihannut kirkonkelloja, sillä ne ovat aina olleet kuin ristiinnaulitsemis-iskut hänen herkässä sielussaan.
Mutta nyt liittyy niihin lisäksi hänen elämänsä sairaimmat hetket, tuskallisimmat irtirepäisyt. Tässä soitossa on hän astunut setänsä ja miehensä haudalle… Onko siitä jo kauankin? Ah, eihän hän sitä tahdo ajatella, ei, ei… Eihän hän tietäisi sitä kumminkaan… Ja sitten tulisi taas suru… Ei, ei se tulisi enää… Ei mitään ole jälellä enää. Hän on itkenyt kyyneleensä kuiviin, ajatellut ajatuksensa tylsiksi, surrut surunsakin niin käsittämättömän kaukaiseksi. Väsymys vaan on… Ja yhden hän vaan ymmärtää tästä kaikesta: "Kuolinpäivä on parempi kuin syntymäpäivä." Tuo vieraan, viisaan miehen päästä lähtenyt ajatus jää siis sittenkin hänen kaikista viimeisekseen?…
Mirdja hypähtää äkkiä seisaalleen, polkee jalkaansa ja painuu taas kokoon. Nuo kauheat kellot!