Sitten jää hän jälleen tuijottamaan…
Hän näkee omat hautajaisensa. Hurskas setä lukee jotakin kirjastaan… Hyvä ja tyhmä Anna täti itkee, koska se kuuluu hyvään tapaan… Muuten kaikki vieraita, kaikki uteliaisuudesta tulleita… Ei kukaan heistä ole tuntenut häntä, ei kukaan osaa kaivata häntä… Rolf on ainoa, joka osaisi, mutta hän on maailmalla eikä tiedä, että Mirdja on sammunut. Ja ne muut, ne uteliaisuudesta ja muodollisuudesta tulleet, ne kiroilevat pakkasta ja pitkiä toimituksia. Ja Mirdjan käy niin sääliksi heitä, heidän pahaa pakollista ryhtiään, heidän surkean venyneiksi pingoitettuja naamalihaksiaan. Miten paljon vaivaa he näkevät hänen, vieraan tähden… Mutta sitten ajattelee taas Mirdja, että jos hän nyt ampuisi itseään rintaan, niinkuin viisainta olisi, miten hänen pääkallonsa nakutettaisiin auki ja todistettaisiin, että hän oli ollut mielenvikainen…
Itse hän tahtoisi olla mukana ruumiin-avauksessa ja julistaa: abnormi kehitys, kokonaan abnormi. Mielenhäiriössä tapahtunut…
* * * * *
Mirdja on kuullut itsestään sanan: mielisairas. Mutta sille hän vaan nyökäyttää päätään: Niin, niin se on, minun mieleni on hyvin sairas…
Mirdja on myöskin kuullut itsestään sanan: hullu. Mutta sen on hän heittänyt pois: Ei, minä olen paljon viisaampi nyt kuin ennen, paljon viisaampi…
Sillä yöt läpeensä puhelee Mirdja nyt viisasten henkien kanssa.
Mutta ne puheet ovat kovia, armahtamattoman kovia puheita. Ja sentähden pelkää Mirdja niiden viiltävää viisautta, pelkää noita pitkiä unettomia öitä, jotka hän niin hyvin jo ennestään tuntee, mutta joilla tällä kertaa on aivan omat oudot unensa ja häijyt sanansa.
Mirdja näkee näkyjä ja kuulee varjojen puhuvan. Ja myös oman varjonsa kanssa hän puhelee, ääneen puhelee, pitkiä puheita yön hirvittävässä hiljaisuudessa:
— Sinulla ei ole mitään syytä soimata kovuudesta kohtalon jumalaa.
Kaksi ihmistä on kuollut. Entä sitten? Niitä kuolee joka minuutti.
Olivatko nämä sinulle enemmän kuin kaikki muut?