— Ainoat, joita rakastin.
— Ainoat, jotka sinua rakastivat, tarkoitat. Sinä itsehän et ole koskaan rakastanut. Etkö muista? Ainahan sinä sen olet tiennyt ja aina sinä sentään olet valehdellut ja valheellasi hukuttanut sieluja…
— Minäkö valehdellut? Minäkö, joka jo edeltäpäin ihmisiä itsestäni varoitin, koskemasta kielsin, jott'eivät tietämättään lankeisi ansaan ja sitten syyttäisi minua salametsästyksestä! Minä olen aina sanonut totuuden ja sentään sinä syytät…
— Sinä pelkäät syytöksiä, Mirdja. No hyvä. Minä syytän sittenkin:
Kun sinun huulesi sanoivat: älä koske! hiveli äänesi: koske, koske!
Tahallasi sinä viekoittelit, kiihotit ja sentään tahdot pidättää
itsellesi viisastelijan tunnottoman voiton ja voittamattomuuden.
Häpeä, Mirdja!
— Minkä mahdoin minä sille! Minussa oli taikaa. Ja minä olin huono.
Minä olisin tahtonut olla toinen, mutta en voinut.
— Valehtelija, valehtelija! Et ikänäsi ole tahtonut olla toinen kuin mikä olet. Et ikänäsi ole itseäsi huonona pitänyt… Päinvastoin, ihanimpana kaikista ihmisistä. Ja sentään olit sinä ainoastaan niitä, jotka ovat kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Tiedätkö keitä he ovat?
— Minä en kuulu heihin. Minä olen rakastanut.
— Miksi sinä sitten murhasit heidät?
— Minäkö? Murhasin?
— Niin, älä koeta uskotellakaan, että he luonnollisella kuolemalla kuolivat. Kas vaan, sinä kaksinkertainen murhaaja, kalpenetpa sentään. Sinä näet, ettei minulta voi salata mitään. Kaikki minä tiedän. Sinä jätit sen, jota sinun ei koskaan olisi pitänyt jättää, otit sen, jota sinun ei koskaan olisi pitänyt ottaa… Sielun nälkään ja yksinäisyyden hulluuttavaan hätään tapoit sinä sen ensimmäisen ja toisen vielä pahemmilla keinoilla… Sinä rakastit heitä todellakin suuresti!