— Niin, minä rakastin heitä. Ja nyt minä olen murtunut…
— Yksinäisenä, ylpeänä pyysit olla elämäsi kaiken, ja nyt et kestä yksinäisyyttäsi kumminkaan. Raukka, raukka!
— Minä rakastin heitä. Ja rakkauttani kohti minua nytkin joku vastustamaton voima vetää…
— He ovat vainajia, sinä suurien sanojen ystävä, sinä itsesi etsijä…
— Minä rakastin heitä. Minä tahdon sovittaa vainajat.
— Ja sinä luulet, että elämän pitkä itsekkäisyys on sovitettu yhden myöhäisen hetken uhrautuvalla unelmalla?
— Minä rakastin heitä, mutta minulla ei ollut oikeaa rakkautta. Nyt vasta olen sen löytänyt…
— Sen voi antaa ainoastaan se suuri natsarealainen… Mutta häntä sinä et tunne.
Houreessa ja kuumeessa vääntelehtii Mirdja vuoteellaan ja otsalta vierivät suuret tuskalliset karpalot. Silmät tuijottavat henkien-näkijän tylsällä kiillolla…
Henkiä, näkyjä, ennen näkemättömiä!