Mirdja on kohonnut istualleen. Silmissä palaa ja pistää… Hän erottaa pimeästä loiston. Tuntee korkean, puhtaan otsan, syvät silmät ja säteikön…
Mutta äkkiä kaikki himmenee. Kuin halvaus lyö hänet jälleen alas jokin…
Hän viruu taas tylsänä eikä näe enää mitään.
Mirdjan sielu on hyvin sairas.
* * * * *
Hautausmaalla on aina hiljaista, mutta hiljaisinta silloin kun äkkihämärä on laskeutunut, kun varjot lisääntyvät hetki hetkeltä ja vanhat ristit odottavat keinuvassa puolipimeässä.
Se on se hetki, jolloin elävät ovat siirtyneet pois eivätkä kuolleet vielä ole heränneet. Se on se hetki, jolloin hiljaisuus on suurin. Ja sitä hetkeä rakastaa Mirdja.
Silloin käärii hän ympärilleen pitkän vaalean vaipan ja kuulumattomin askelin hiipii hän ulos omasta ovestaan, kuin salaa, kuin salaiselle lemmenkohtaukselle lähtien.
Hän vilkuilee arasti ympärilleen. Hän epäilee pihamiestä, joka väliin sattuu seisomaan portilla. Hän pelkää ajuria, joka liikkumattomana torkkuu korkealla penkillään. Hän pelkää pientä ystävällistä koiraakin, joka kuuluu taloon ja joka silloin tällöin eksyy seuraamaan häntä.
Ne pitävät häntä silmällä nuo kaikki, kun hän kenenkään tietämättä tahtoo lähteä rakastettuaan tapaamaan. Ja juoksujalkaa ja sydän kurkussa kiiruhtaa Mirdja hautausmaalle.