Siellä vihdoin saa hän olla yksin, sillä hän on valinnut sen hiljaisimman hetken omakseen.
Nyt juuri on taas hänen hetkensä. Kuu paistaa hopeisena, varjot lepäävät pitkinä ja Mirdja tulee huulet raollaan, kuin suudeltavaksi rientävä nainen…
Kuulakkuus taivaasta maahan. Ihmisen sielunkin lävitse sama kylmä kuulakkuus.
"Kuu paistaa heliäst, kuollut ajaa keviäst; eikös piikanen pelkää?"
Joka ilta kysyvät haltiat tätä samaa asiaa, joka ilta vastaa Mirdja heille samalla tavalla: en, en, en…
Hän näkee jo kaukaa sen kummun, jota hän etsii. Se kuultaa kummemmin kuin kaikki muut kummut koko maailmassa. Ah, tuolla se on, se hänen kirkkonsa…
Mutta äkkiä Mirdja pysähtyy. Ja hän on vähällä kiljahtaa kuin mustasukkaisuudesta, kuin vihasta, kuin rakkauden tuskasta… Tällaista ei ollut tapahtunut ennen. Mutta samalla vaientaa hän mielenliikutuksensa. Nuo olivat eläviä varmaan nuo kaksi, joiden varjot nyt siinsivät vastaan pyhältä maalta. Ja he, Runar ja Mirdja, olivat henkiä, ei heidän sopinut suuttua kuolevaisille…
Ja Mirdja alkaa hiipiä varpaillaan, niin hiljaa, niin hiljaa…
Ja Mirdja piilottuu suuren kiven taa katselemaan miestä ja naista
Runarin haudalla.
Hän näkee, miten nainen taittaa ruusun miehelle…
Se oli se ruusu, jonka hän itse viimeksi oli antanut Runarille.
Keveänä kuin kupla heilahtelee se nyt kelmeässä kuuvalossa. Mutta
Mirdja tietää, että se päivisin on raskas ja mustanpuhuvan punainen
kuin hänen sairaan sydämensä veri…