Miksi hän ei ollut antanut sitä Runarille jo heidän eläessään niinkuin muut tietävät tehdä, niinkuin nuo viisaat, nuo onnelliset!
Mirdja oli ensin ajatellut, että mies oli raaka, ja nainen huono, mutta nyt tuntui hänestä äkkiä, että niin juuri piti ollakin, niin juuri piti käydäkin. He olivat pyhiä kuin rakkaus itse tällä hetkellä, nuo kaksi raakalaista. Ja heidän rakkautensa vaati taitettavaksi sen suuren mustanpuhuvan ruusun, missä ikinä se kasvoikin. Miten mahtoi olla onnellinen se mies!
Ja äkisti kuin haudasta nouseva haamu hulmahtaa Mirdja heidän eteensä huutaen: "Taittakaa ruusut, kaikki, kaikki taittakaa ja toisillenne antakaa! Silloin voitte maata rauhassa kuolemanne jälkeen. Teidän ei tarvitse kummitella niinkuin minun, joka en elämässäni ole ainoatakaan ruusua antanut…"
Tyttö kiljahtaa ja mies heittää pois ruusun. Ja he pakenevat kuin paholaisen takaa-ajamina.
Omituiset ihmiset! Miksi he juoksevat? Pahasti teki mies heittäessään pois sen suuren mustanpuhuvan ruusun… Pahasti teki se mies…
Ja Mirdja kumartuu ja hakee kauan sitä pois heitettyä ruusua. Sitten vie hän sen Runarin haudalle uudestaan.
Näetkö nyt, Runar, hän puhuu, että minä sentään osaan rakastaa. Nyt minä olen löytänyt sen suuren rakkauden, jonka onni on antaa… Mutta nyt olet sinä se kylmä ja liikkumaton ja kaukainen, joka minä ennen olin, silloin kun sinä minua rakastit…
Ja äkkiä muistaa Mirdja kertomuksen miehestä, joka hirveän kuumeen vallassa eräänä kaameana myrsky-yönä vaelsi toisesta pitäjästä toiseen, kiipesi kirkkomaan aidan yli ja murtautui nuoren vastakuolleen immen hautakammioon… Mitä mahtoi tuntea se mies?
Ja taas puhuu Mirdja ääneen: Miten ihana sinä olit, Runar, kuoltuasi, niin marmorinkaunis ja valkea! Miten ylhä ja saavuttamaton oli sinun kuolemasi korkea majesteetti!…
Mitä mahtoi tuntea se mies joka murtautui kuolleen immen hautakammioon?…