On omituista olla kuolleen miehen vaimo, toistaa Mirdja yhä uudelleen ja uudelleen.
Ei milloinkaan ole hän tuntenut miehensä läsnä-oloa niin syvästi kuin nyt, jolloin häntä ei enää ole. Ei milloinkaan ole hän tuntenut rakkauttaan niin ijankaikkiseksi ja uskolliseksi kuin nyt, jolloin hän vainajaa armastaa…
Hirmuisesta yksinäisyyden painostaankin hän vaan nauttii, kuten rakkauden kärsimyksistään rakastava…
"Mihin joutuivat kaikki ilotytöt vanhoina? Sitä ei tiedä kukaan", muistaa Mirdja erään herran sanoneen. Tämä ajatus lennähtää äkkiä hänen aivoihinsa. Onhan hänkin nyt vanha ja unohdettu, hän, joka nuoruudessaan on ollut käsin kannettu kuuluisuus, hän, jonka piti luoda itselleen kuolematon maine… Mikä on hän ollut? Ainakin on hänellä ainoastaan ilotytön kohtalo. Hänellä on ollut loistava nuoruus, mutta kukaan maailmassa ei tiedä, minne Mirdja on mennyt vanhettumaan.
Mutta kaikki on niin äärettömän kaukana. Kaikki, ennen vanhuutta.
Sitä on mahdoton kenenkään muistaa. Ei muista Mirdja itsekään…
Varmaankin on se ollut joku toinen, jota on käsin kannettu
nuoruudessa…
Mutta mistä tietää Mirdja, että se toinen on ollut Pariisissa ja laulanut siellä kerran kyynelöimään vanhan laulun-opettajansa…? Ja että tämä on se laulu:
"Dans les chaleurs d'orange je chevauchais toujours, Forét! Forét sauvage, où donc sont mes amours? Personne ne passait dans le triste sentier. Si j'appelais, qui répondrait? Personne."
— Ei saa laulaa kadulla, huomauttaa poliisi.
Mirdja katsoo häneen hämmästyneenä.
Onko tämä katua? Niin, tosiaan, kaikki on katua ja maantietä pyhän kummun ulkopuolella.