Mutta siitä asti ajattelee Mirdja enemmän lastaan kuin Runaria. Hän luo sen alusta alkaen, hetki hetkeltä kuolemaan asti. Ja sen olematon kuolema on hänelle tuskaisampi kuin mikään, minkä hän on nähnyt…
Millainen onkaan se hänen lapsensa? Hyvä kuin Runar vaiko rikollinen kuin Mirdja? Rikollinen varmaankin. Mitenkä Mirdja muuten saisi kärsimyksen sovittavan ja puhdistavan onnen hänen kauttaan? Ja Mirdja melkein toivoo, että se olisi rikollinen…
Päivät päästään kuljeskelee hän köyhien syrjäisessä kaupungin-osassa ja hakee silmillään ja sydämellään kärsiviä äitejä… Ja niitä onkin niin paljon…
Kerran näkee Mirdja, miten erästä nuorta miestä kuletetaan raudoissa. Hän on juovuspäissään haavoittanut toista… Se on surullinen näky. Sillä vanha harmaa äiti kulkee hänen jälessään hulluna tuskasta… Ja hänen ohuet huulensa höpisevät vain yhtä asiaa: "Jumala sinua auttakoon ja armahtakoon, minun rakas poikani, minun rakas poikani, rakas poikani…"
Ja tälle äidille on poika kenties ollut tyly ja raaka ja kovasanainen!
Mutta Mirdja irroittuu väkijoukosta, tunkee kiivaasti vanhan vaimon luo ja lankeaa polvilleen hänen eteensä…
Syntyy hämminki.
— Viekää hänet pois, hän on mielenvikainen! huudetaan. Hän on hullu!
— Itse te olette hulluja, huutaa Mirdja, te, joiden tarvitsee kiivetä Golgatalle asti ennenkuin löydätte itsellenne Jumalan! Jokainen suuri kärsimys on yhtä hyvä kirkastuksen vuori. Ihminen kuolee, mutta Jumala syntyy sillä hetkellä. Ettekö näe Jumalaa edessänne? Katsokaa kärsinyttä ihmistä! Katsokaa pyhää äitiä! Polvistukaa, kansa! Te näette Jumalan…
Mirdja viedään pois.