Ja kuin salaa hiipii hän jonkun silmäparin luo, lyyhistyy kokoon sen alla eikä uskalla enää nousta…
Hänen täytyy kärsiä…
Mutta eräänä päivänä on pieni tulipalon alku Mirdjan huoneessa…
* * * * *
Lumiluodon sairaan rouvan luona käy joskus vieraita.
Norkkokin käy kerran.
— Sinä olet Runarin ystävä, sanoo Mirdja. Runar ei ole kotona. Mutta miksi sinä olet niin totinen? Ah niin, sinä murehdit kuollutta sisarta, minä veljeä. Meillä on jotakin yhteistä sentään. Etkö voisi olla minunkin ystäväni?
— Ystäväsi, äännähtää Norkko, ja lähestyy.
— Ei, älä tule, kiljahtaa silloin Mirdja ja eläimen sukkeluudella kyyristyy hän kokoon. Älä tule! Ei minulla ole mitään yhteistä kenenkään miehen kanssa. Minä olen hyvin uskollinen, vaikka sinä et usko. Minä en ole ollut odaliski enää sataan vuoteen, nyyhkyttää hän. Minä olen oppinut rukoilemaan. Yksi valkea rukous, kaksi mustaa rukousta, taas suuri valkea rukous, valkea rukous…
Katso, kun rakastaa kuollutta, pitää osata rukoilla, ja aivan toisin kuin muuten, ja rakastaa aivan toisin. Ja me olemme luvanneet rakastaa toisiamme seitsemäntuhatta vuotta… Ei tavallisia vuosia… Vaan seitsemäntuhatta Jumalan vuotta. Ymmärrätkö?… Mutta sehän on totta. Mehän rakastamme molemmat kuollutta…