— Niin kuollutta, vastaa Norkko kääntyen pois, ja kyynel tipahtaa alas poskelle…
* * * * *
Yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi käy tavata Mirdjaa.
Hän pelkää…
Kerran on hän luullut vilahdukselta näkevänsä Rolfin ja siitä näystä on hän joutunut sellaisen kauhun valtaa, ettei hän uskalla liikahtaa paikaltaan kahteen viikkoon.
Mutta sitten Mirdja kerran kysyy Rolfia…
Ja hän ottaa hänet vastaan jäykkänä, liikkumattomana ja pää pystyssä.
— Joku on sanonut minulle, että sinä olet tietäjä, mutta minä en usko sitä. Tai osaatko sinä sanoa minulle, miten voi löytää pienen mustan pippurin tervasta? Etpä osaa. Mutta setä olisi osannut. Mene pois, mene pois! Sinä et ole mikään oikea noita. Minä tarvitsen oikeaa noitaa. Minä tarvitsen tietää, kuka on varastanut lapseni…
Mutta sitten Mirdja äkkiä hätkähtää, peräytyy, painautuu tiukasti seinään, silmissä suuri pimeys ja kauhu.
— Miksi sinä nyt olet luonani, kun et ennen koskaan ole ollut? Minä en ole ilotyttö, vaikka minulla ei ole lasta. Minä olen kuolleen miehen oikea vaimo. Mutta minä en tiedä, missä minun lapseni on…