Ja Mirdja alkaa nyyhkyttää ja voihkia ja hänen ruumiinsa on äkkiä lysähtänyt hervottomaksi ja kuolleeksi…
— Hyvähän sinä olit, kun tulit nyt… Ei, nyt muistan, ei sinun olisi pitänyt tulla… ei. Minulla ei saa olla hyvä olla, minun täytyy kärsiä.
Mirdja kokoaa taas ensimäisen jäykän ryhtinsä. Hän kohottaa tuntematonta sielua paistavat suuret silmänsä kattoon eikä puhu enää sanaakaan…
* * * * *
Ei ole heikkopäisen hyvä lähteä yksin suolle.
Suo on lumottu erämaa täynnä salaperäisiä ääniä, päihdyttäviä tuoksuja ja näkyjä, ennenkaikkea näkyjä… Sumut kokoontuvat sinne vain leikkiäkseen. Etsiäkseen itselleen oikukkaita ilmestysmuotoja ja aavemaisia ääriviivoja. Ja suo-yrtit, väkevimmät koko maailmassa, nousevat villinä, väkivaltaisena lemuna sen sieraimiin, joka on uskaltanut lähteä sen lumoja uhmaamaan. Ja sammal viettää ja höytykukka kuiskaa: käy alas, käy alas! Ja suokurppa kuikuttaa ja hete vetää helmaansa…
Ei ole heikkopäisen hyvä lähteä yksin suolle…
Mutta Mirdja kantaa helmoja olkapäillään ja rämpii penikulman pitkää rämettä.
Ja kun suokurppa kuikuttaa, sanoo Mirdja: se on minun lapseni, joka itkee…
Ja kun sumu sakenee aaveeksi ja alkaa elää, kuiskaa Mirdja: se on minun lapseni, joka viittaa…