Säpsähtää Etso sanojen kovaa, itsetietoista sointua: se oli hänelle vierasta. Kuuma villi viiniköynnös oli Mirdja, okainen ja oikullinen tosin, mutta sittenkin taipuva kuin lapsi, naisista naisellisin, pehmeistä pehmein, kuin syntynyt miestä varten. Ja nyt tuijotti häneen kiveksi kiteytyneen panssarin takaa joku vieras henkiolento… Mutta se oli varmaan erehdys, erehdys… täytyi hyväillä hänet entiselleen, suudella hänet taas naiseksi… Ja sulkien Mirdjan syliinsä puhuu hänelle Etso:
— Totuuden kanssa pelkäät leikitellä, mutta et minun kanssani, sinä siunattu kissanpentu. Mutta yhden neuvon annan minä sinulle vielä lisäksi: ijäisyyden kanssa älä myöskään leiki! Älä paloita elämääsi, älä tee siitä kurjaa mosaiikkiteosta, Mirdja. Minun Mirdjani! Ethän peljänne ehjentää elämääsi yhdeksi suureksi rakkaudeksi. Se on kaikkien ristiriitaisten sielujen pelastus!
— Mutta ehkä minua ei ole määrätty pelastettujen joukkoon, äännähtää Mirdja työntäen Etson pois. — Eteensä vain tuijottaa sitten ja pieni iva leikkii kylmillä huulilla.
Pahasti silloin kuohahti Etsossa:
— Sinun fatalismisi on sietämätön. Se on tuskin uskottava. Se on tekosyy, jonka tuot esille sen sijaan, että tunnustaisit, ettet minua ollenkaan rakasta. Sinä et rakasta minua, Mirdja. Sinun lempesi on niin pieni, ettei se tiedä, kestääkö se huomista päivää, elääkö se edes yön yli. Sairas, hullu, kulunut siekale se on, jonka olet heittänyt minulle, ja sentään olet uskaltanut sanoa, että rakastat minua. Tuntematonta on sinulle rakkaus ja rakkauden suuruus, et tiedä edes, mitä se on…
Etso oli puhunut kiihkeästi, melkein julmalla äänenpainolla, nyrkit puristuksissa oli puhunut… Mutta Mirdja katseli häntä vain kuin kaukaa ja syrjästä. Välistä tosin soimausten lomissa oli hänen ylpeytensä syvänä vihana leimahdellut, mutta sitten heti sammunut ja nyt tunsi hän vain aivoissaan halveksinnan ihanaa, tyynnyttävää viileyttä. Tuollainen oli siis voimakas mies, naisen syyttäjä, naisen halveksija, brutaalinen sana huulilla, brutaalinen ajatus sydämessä, brutaalinen puserrus käsivarressa! Tuollainen oli siis ehjä luonne… Siunatut, siunatut, te hajanaiset ja heikot!
Nyt tunsi Mirdja olevansa täydellisesti vapaa tuosta miehestä, täydellisesti vieras hänelle, täydellisesti välinpitämätön hänen onnelleen ja onnettomuudelleen. Nyt saattoi hän ivata häntä, pettää häntä, lyödä häntä ajatuksillaan, kokeilla… Ja vallaton riemu tykytti hänen suonissaan: mikä nautinto pudistella tuo suuri mies päästään hölmöksi kuin koulupoika! — Mirdja alkoi puhua hiljaa aivan tyynesti, aivan intohimottomasti:
— Sinä sanot, että minä en tiedä, mikä on rakkauden suuruus. Tämä on uskoni: rakkauden suuruus on ennen kaikkea sen totuudessa. Mutta totuus on jumalien ikikirjava tulitus ja ainoastaan nyt par'aikaa vierähtävän silmänräpäyksen ajan voimme me ihmiset sen nähdä ja määritellä. Eikä kukaan tiedä, milloin se sekunti lyö, jolloin nykyhetken totuus jo on valhetta. Ja sentään, sinä uskallat vaatia minua manaamaan esille tulevaisuuden tietämättömiä varjokuvia. Kuinka voisit uskoa niitä, joita et näe, kun et edes usko sitä, mikä silmiesi edessä on? Siksi älä puhu huomisesta, puhu mieluummin siitä päivästä, jossa elämme, tai kaikkein mieluimmin älä puhu mistään, sillä viisastelu tappaa tunteet. Mutta mikä oikeus on sinulla epäillä minun suurta rakkauttani, jos minä nyt kerran sanon, että rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta maailmassa?
Mirdjan ääni oli tätä puhuessa verhottu ja teräksisen harmaa. Etso ei jaksanut nähdä sen lävitse sieluun.
— Puhut tottuneesti. Sinä olet kai sanonut nuo samat sanat jo monta kertaa muille… Ja missä ovat sinun suuret rakkautesi nyt? Hetken helyjä olivat, viimeisesi minulle heität, puhui Etso käheästi ja katkerasti.