Mirdja naurahti.
— Lasketko sinä rakkauden suuruuden pituusmitoissa ja elämän arvon vuosimäärien mukaan? Eikö yksi päivä voi olla suurempi kuin kymmenen vuotta ja yksi hetki todellista rakkautta sisällöltään parempi kuin tuhat valheellista?…
— Minä uskon rakkauden todellisuuteen vasta kymmenen vuoden kokemuksen nojalla.
Mirdja hymähti itsekseen. Hän näki itsensä tuon miehen käsissä kymmenen vuotta koe-esineenä… koe-eläimenä… Ja hänen silmäinsä ohi liukui monia kymmeniä pareja samanlaisia kuin he: mies pulskana, rehevänä, raakavoimaisena; nainen pelästyneen kyyhkyn katseisena, kalpeana ja kärsivänä, vanhenneena ja kuihtuneena liian monista lapsivuoteista, liian suurista rakkaudenosoituksista. Todellakin mallivaimon kuva: kuuliainen, nöyryytetty, kesytetty, raiskattu, jälellä vain heikon aviopuolison arka epäitsenäisyys; todellakin mallivaimon kuva! Ja hekin olivat aikoinaan olleet hienoja, naisten naisia, jotka peläten särkyä omaan arkatekoisuuteensa, olivat himonneet tukea ja imeytyneet kiinni fyysilliseen voimapisteeseen, luonnonrajuun ja julmaan lempeen. He olivat juosseet satimeen, kuten nyt hän itse oli ollut vähällä juosta. Mirdjaa värisytti inho. Se oli sitä kymmenen vuoden koe-rakkautta. — Hän sanoi melkein jyrkästi:
— Sitten et ole koskaan uskonut etkä koskaan nähnyt rakkautta, sillä mitä suurempi rakkaus on, sitä lyhyempi sen ikä. Parhaimmat hetket elämässä ovat vain silmänräpäys ja syvimmät rakkaudet ovat kuolleet jo syntyessään…
— En ymmärrä sinua. Minun tietääkseni on rakkaus suuri juuri silloin, kun sillä on kantovoimaa ja ijäisyyskestävyyttä.
— Oh, silloin se on vain pieni. Sillä on kantovoimaa vain siksi, että sillä on niin vähän kannettavaa, ja se on kestävä siksi, että se on omaa mukavuuttaan etsien muovailukykyinen ja kiemurteleva.
— Mutta eikö voi kantaa paljon ja kestää sentään, antaa paljon ja antaa aina…?
— Tarkoitukseni ei ole näytellä mitään psykoloogista sibyllaa. Moninaiset ja kirjavat ovat ihmissielut. Sanonpa vain: älkäämme laatiko lakeja ja ijäisyyspuitteita millekkään, jott'emme pettyessä kadottaisi uskoamme itseemme ja toisiimme…
— Mutta uskollisuus, Mirdja, uskollisuus! Etkö tunne sitä käsitettä, eikö se ole sinulle mitään?