Hän oli tahtonut kokea elämää… Hän oli luullut, että kuumista sieluista ja kuumista suuteloista voi nauttia melkein kuin herkullisista illallisista ja sitten unohtaa ne. Hän hölmö, vaikka elämä ei ymmärtänyt leikkiä… Ja niin oli hän antautunut seikkailemaan Mauri Etson kanssa. Miksi juuri hänen? Hän oli uusi kokemus, ja sitten oli hän niin miehekäs ja Mirdja oli niin kuoleman-kyllästynyt Einon naisellisen hiutuviin lemmenlaarituksiin… ja samoin filosofeerauksiin Rolfin kanssa… nehän olivat vain filosofeerauksia aina… Ja sitten oli Mirdja ennenkaikkea kyllästynyt seisomaan heidän molempain piedestaalilla ja niin oli hän heittäytynyt toiseen äärimmäisyyteen: Etson astinlaudaksi oli hän itsensä kuvitella tahtonut. Mutta valhetta sekin, valhetta; ja valhetta itse viimeinen kohtauskin, ratkaisu… Hän oli soimannut Etsoa vanhoista lauseparsista, ikäänkuin hän itse olisi omillaan ratsastanut! Ei niin ainoata omintakeista ajatusta. Kiusanhimo ja viisastelu oli häntä tuona iltana johtanut, jonkunlaisia toisintoja Rolfin aatteista oli hän aseiden karkaisimiksi käyttänyt. Siinä kaikki. Ja oikein sisimmässään tunsi hän itsekin pyytävänsä ikuisuutta siltä tunteelta, jota hän rakkaudeksi nimitti. Ei, kaikki johtui vain siitä, ettei hän rakastanut Etsoa. Kuinka olisi hän muuten viitsinyt tarttua yhteen ajattelemattomaan sanaan? Eikö tunteiden yksinoikeus juuri ollut käyttää kaikkia maailman sanoja! Ja rakkauden täytyi sittenkin olla elämän sisältö ja suurin. Ei mitään siitä ollut Etso hänelle ollut. Kevytmielisyyttä, huvin halua, päähänpistoa oli kaikki ollut. Ja kuitenkin kuuli Mirdja nyt tunteensa huutavan ja valittavan kipeästä kaipuusta. Kuin tyhjää oli koko elämä. Mistä tämä?… Jos sittenkin… Mutta eikö ihminen muista usein sellaistakin, jota ei rakasta, ikävöi vastenmielisiä vaikutuksiaankin takaisin? Se on tottumuksen valtaa. Tai tässä? Kenties vain naisen himoa miestä kohden ylimalkaan. Miksi ei Etson sijassa olisi saattanut olla yhtä hyvin joku toinen mies? Ja sellaista kutsua rakkaudeksi! Ei milloinkaan enää päästäisi Mirdja sitä ajatusta sydämeensä, sitä sanaa huulilleen, ehkä hän siten eläisi sen kysymyksen ohitse ja — säästäisi muita! Mutta ihme, Mirdja ei päässyt irti Mauri Etson kuvasta. Se katsoi häneen pakottavasti ja pitkään ja hän sulki silmänsä janoten hänen huuliaan, hänen ääntään, hänen voimakkaita käsivarsiaan!… Oh, miten tämä uusi kosketus oli taas hänet tahrannut, jättänyt jälkiä… Uusi kosketus ilman rakkautta…! Jumala, Jumala, noinko hän heittäisi itsensä pois kenelle tahansa hetken oikusta, hetken nautinnosta, ja he voisivat sitten kerskata omistaneensa Mirdjan, miehet…
Mirdjan teki mieli vihata Mauri Etsoa, päästäkseen vapaaksi itse-vihastaan, mutta hän ei voinut. Hänen sydämessään vain ja nyyhkytti ääretön tyhjyys, elämän lyhytaikainen mitättömyys ja kaiken, kaiken turhuus. Ja yhä pehmeämmäksi ja hiljaisemmaksi vaan kävi hänen mielensä, kuten kuollutta murehtijan käy.
Lopulta ei hän muistanut enää muuta kuin että hänellä oli ollut rakkaus, jonka hän oli heittänyt pois. Ja silloin tällöin sitä muistellessa saattoi hänen mielensä heltyä aivan itkunsekaisen suruisaksi.
Niinpä oli Mirdjalla eräänä talvisena hämäränä myös sellainen heltymisen hetki. Hän seisoi ja tuijotti ikkunastaan ulos ja ikävöi. Kaikki viisastelut olivat jo aikoja sitten lakanneet ja kaikki vanha oli saanut uuden mielikuvituksellisen muodon. Ylpeästä ja kylmästä leikittelijästä oli Mirdja omassa mielessään muuttunut onnettomasti rakastuneeksi.
Ja hän seisoi ja kaiverteli ikkunaruutunsa jäähopeaan outoja sanoja Etson haamulle. Sellaisia, joita voi antaa ainoastaan sille, joka ei enää vedä niistä tilille.
Minä rakastan, rakastan…
Ah, se oli vain hautasiunaus!
Mutta paljon jälestäpäinkin saattoi tuntua vielä siltä kuin ei vainaja aina olisi levännyt oikein rauhassa. Pitkät ajat kuiskuttelivat kalmiston menninkäiset murehtijan korviin paljon levottomia satuja. Mutta vähitellen kävivät ne yhä kuulumattomammiksi, kunnes vihdoin vaikenivat kokonaan.
Eikä Mirdjallakaan enää ollut pahaa omaatuntoa. Olihan hän lopultakin siunannut vainajan.