Kuka on tuo kalpea nuori mies, joka säännöllisesti joka ilta korkean absinttilasinsa takana ulkoravintolan parvekkeella istuu?
Silmä katsoo puoleksi tylsänä, puoleksi uneksivana, ja harvoin innostuu hän ottamaan osaa toisten keskusteluun.
Mirdja tähtäilee häntä, unohtuu tuijottamaan häneen… ja pian ei hän näe enää ketään muuta kuin tuon kalpean tuntemattoman… Kalpea tuntematon on kuin hänen aivoihinsa painettu kaiverrus, hänen sieluunsa syöpynyt ainainen unikuva. Ja hän tuntee hänen ulkomuotonsa aivan yksityiskohtia myöten, erottaisi heti tuhansien joukosta. Otsalla lepää kaksi pimeää ryppyä, silmäluomet ovat vähän, aivan vähän pöhettyneet kuin kuumeessa valvotun yön jälestä ja suupielissä istuu pari pientä hiottua pirunpoikaa hyvin vaiti, hyvin piilossa… Pää on vähän eteenpäin kumarassa, ryhti vähän riippuva, mutta jokainen liike on kuin synnynnäisen keikarin ja hänen pienet vikansa vain ikäänkuin pitävät koossa yhteisvaikutusta lisäten sille modernin väsyneisyyden pehmeää viehätystä.
Sellaista miestä pitää Mirdja silmäinsä edessä yötä ja päivää.
Mirdja kohtaa hänet usein, yhä useammin, ja hän koettaa lukea jotakin noista kasvoista, joiden ilme ei ihmeeksikään koskaan ole samanlainen. Väliin ovat ne kaksi ryppyä otsalla mustat ja jyrkät, väliin sulavat ne kasvojen tavalliseen harmauteen melkein huomaamattomiksi, väliin vaeltaa paksu sininen pilvi aivan silmien alla, väliin kuultaa se koko kasvoilta kuin pimeä verileima… väliin ovat suupielen pirut tulleet aivan esille, niin että niiden hävyttömät pikkusarvet näkyvät, väliin taas nukkuu kaikki, kaikki… Se on omituista. Ja sen miehen silmät katsovat Mirdjaan aivan kuin sokean, aivan kuin ne eivät huomaisikaan. Miksi ne katsovat häneen kuin sokean silmät? Katsovatko ne kaikkiin niin? Miksi ne katsovat niin? Kipeällä kärsimättömyydellä katsoo Mirdja ihmistä edessään. Hän himoaa sen sielua, jonka salaisuutta eivät silmät ilmaise. Ne silmät, ne ovat enemmän kuin verhotut, ne ovat kuin sokean… Kuinka jaksaa pakottaa silmänsä sokeiksi omalle sielulleen?
— Kuka on hän?
Ja Mirdjalle vastataan:
— Eero Selinä, rappiolle joutunut maisteri. Kun hän suoritti kandidaatin, oli hän vielä hirveän nuori ja hirveän lahjakas. Sitten alkoi hän kirjoittaa tohtorin-väitöskirjaansa ja sitten alkoi hän juoda absinttia ja nyt ei hän tee mitään, ainoastaan tylsistyy päivä päivältä tietysti. Mikä vahinko! Sellaiset lahjat…
— Minä tahtoisin tutustua häneen, sanoo Mirdja.
— Ei kannata, hyvä neiti, hän on hirveä naisten vihaaja, aivan mahdoton.